Lehtien uutisoinnista olisi voinut kuvitella, että Nashien mielenosoitus olisi ollut suurempikin tapaus kuin 12 henkeä. Miten tässä näin kävi, että mielenosoitus sai enemmän julkisuutta kuin itse tapahtuma?

Mielenosoituksen järjestäjänä oli "antifasistinen", tai pikemminkin antivirolainen, "Safka" ja sen edustajat Johan Bäckman ja Leena Hietanen, joka kutsuivat venäläisen Nashin ja "Yövartio"-järjestön kannattajia Suomeen.

Mielenosoitus oli suunnattu Viroa vastaan. Järjestäjien mukaan tilaisuudessa "levitetään "Venäjä-vastaista propagandaa". Tilaisuudessa keskusteltiin ennen kaikkea Neuvostoliiton rikoksista virolaisia kohtaan. Heidän mukaansa kyydityksistä ei saisi puhua. Se on neuvostovastaisuutta, joka on Venäjä-vastaisuutta, joka on fasismia, jota "antifasistinen" Nashi ja sen suomalaiset tukijat väittävät vastustavansa.

Suomessa onkin ihmetelty miten äärikansallismielinen, vahvaa johtajaa, historiallista revisionismia ja sotilaallisuutta ihannoiva äärijärjestö olisi nimenomaan antifasistinen. Ja miten kirjan julkaisua vastustava "sananvapausisku" oli nimenomaan isku sanavapauden puolesta.

Venäjä-kuva Suomessa

Tosiasiassa, kyseessä ei edes ollut venäläisten mielenilmaus. Paikalla oli uutisten mukaan 12 mielenosoittajaa, joista suuri osa oli suomalaisia, sekä muutama Virosta tullut Yövartio-järjestön jäsen. Ilmeisesti paikalla oli ollut peräti yksi venäläinen nashi-nuori. Tarkemmista luvuista voi lähettää minulle palautetta, mutta pointti kuitenkin on, ettei kyseessä ollut tapaus, jonka pitäisi vaikuttaa suomalaisten suhtautumiseen venäläisiin mitenkään.

Kyseessä oli puhtaasti muutaman suomalaisen julkisuushakuinen tempaus, jonka tarkoituksena oli käyttää hyväksi ennakkoluuloja ja lisätä niitä. Valitettavasti tempaus sai runsaasti julkisuutta. Väittäisin, että tämä on suurin yksittäinen venäläisvastaisuutta nostattava teko Suomessa vuosiin. Kukaan oikea "russofobi" ei ole saanut aikaan yhtä paljon haittaa, kuin Bäckmanin ja Hietasen toimet.

Allekirjoitan väitteen, että Suomessa on vallalla ennakkoluuloja Venäjää kohtaan. Ongelma on kuitenkin se, että Bäckman ja Hietanen tarjoavat vaihtoehdoksi ainoastaan Venäjän hallinnon kritiikitöntä nuoleskelua ja sen historian glofiointia tosiasioita ohittamalla ja tarjoavat ratkaisuksi vain väkivallan kierrettä.

Pidän ongelmana sitä, millaisen kuvan tällaiset tempaukset antavat Venäjästä ja venäläisistä. Mielenosoitukset kirjojen julkaisutilaisuudessa ovat omiaan vahvistamaan ennakkoluuloja venäläisistä fanaattisina Neuvostoliiton ihailijoina ja stalinismin rikosten puolustajina, jotka haluavat ulottaa Venäjän vaikutuksen sen entisiin alusmaihin. Ongelma on tämä: kun joku kritisoi Neuvostoliiton hirmutekoja (joiden uhreista suurin osa oli venäläisiä), kutsuvat safkalaiset tätä "venäläisvastaisuudeksi". Näin Neuvostolliiton hirmuteot samaistuvat venäläisiin, joista molempia safkalaiset puolustavat.

Tai kuten J.P Roos toteaa Bäckmanista: "kuka enää voi suhtautua myönteisesti Venäjään, kun sillä on tällaisia tukijoita?" Kun venäläisten ääneksi Suomessa pyrkivät ihmiset, jotka kuittaavat kaiken putinilaisuudesta poikkeavan fasismiksi ja stalinismin arvostelun natsismiksi, niin voiko se olla vaikuttamattamatta suomalaisten kuvaan venäläisistä? Jos suomalaista mediaa voi aiheellisesti kritisoida siitä, että se kertoo vain Venäjän negatiivisista puolista, niin safkalaisten kirjoituksista saa sen kuvan, että venäläisten mielestä Baltia pitäisi valloittaa, ja että virolaiset ovat ihmisiä "joiden kanssa ei voi harrastaa normaalia kanssakäymistä eikä heille voi antaa tavanomaisia oikeuksia [...]Heitä täytyy ampua. Kuula on ainoa argumentti natseja varten" (lähde: http://dissidentti.blogspot.com/2008/12/apartheid-katsaus-viikko-52.html). Antaako tällaisten "uutisten" julkaiseminen sitten jonkun mielestä hyvän kuvan venäläisistä?

Tällaiset yksittäisten ihmisten egonkohotuskampanjat vahingoittavat Suomen ja Venäjän suhteita. Totta kai Bäckman tietää, että heiluttaessaan kylttiä, jossa sana Eesti on ympäröity hakaristein, saa hän ihmiset vihaisiksi (Samoin hän kyllä tietää, miksi neuvostopartisaanien kutsuminen sankareiksi herättää suuttumista suomalaisissa ja siksi juuri hän näin tekikin). Ongelma on kuitenkin siinä, että tämä viha kohdistuu myös Venäjään.

Kolonialismin varjo

Kolonialismia pidetään yllä myyteillä. Eräs tällainen myytti oli, että Neuvostoliitto "vapautti" Itä-Euroopan. Sen avulla jo 40-luvulla pyrittiin oikeuttamaan vähemmistökansojen orjuutus Neuvostoliitossa ja sen lähialueillla. Myyttiä taas pidetään yllä kaksoiliikkeellä: historia pitäisi unohtaa ja puhua vain nykypäivästä, mutta silti vain yksi historiantulkinta on oikea.

Kolonialismiin kuuluu oleellisesti ihmisten jakaminen "meihin" ja "toisiin". Tähän myyttiin liittyy vähemmistöjen ihmisoikeuksien kieltäminen nimeämällä heidät "fasisteiksi". Tämä on analoginen sen kanssa, miten esimerkiksi Amerikan alkuperäisväestöä kutsuttiin "villeiksi".

Safkalaiset mielellään vertaavat Viroa entiseen Etelä-Afrikkaan ja apartheidiin. Vertaus onkin hedelmällinen: miten valloittajina maahan saapuneet ja alkuperäisväestöä toisen luokan kansalaisina pitäneet entiset vallanpitäjät suhtautuvat tilanteeseen, kun heidän valtakautensa päättyy? Opettelisivatko valkoiset paikallisen "alkuasukkaiden" kielen (esim. sesothon, tswanan, swatin, vendan tai tsongan) tuntematta lainkaan halveksuntaa näitä pieniä kansallisuuksia kohtaan? Voisivatko valkoiset jopa luopua erillisistä kouluista ja yliopistoista? Entä venäläiset? Safkalaisten kirjoituksista saa sellaisen kuvan, että venäläiset suhtautuvat suomalaisugrilaisiin samalla tavalla. Onneksi tämä ei ole koko totuus, vaan pelkästään safkalaisten oma asenne.

Koloanilismiin kuuluu myös rasismi, avoin ja peitelty. Kun Jussi Halla-aho saa syytteen kiihoituksesta kansanryhmää vastaan, virolaisiin kohdistuvaa rasismia on vaikeampi tunnistaa (ks. tämä kirjoitus). Kuitenkin Hietasen lausunnot, kuten "Virolaiset ovat rikollisen tyhmiä", "Virolaiset ovat luonnonkansa, jolla on ääretön taipumus hihhulointiin" (lähde) ja "tsuhnien ominaisuus on satumainen tyhmyys" ovat avoimen rasistisia. Tähän vielä yhdistetään kanta, että virolaisia kohtaan pitäisi suunnata terroria ja väkivaltaa: Hietasen mielestä Putinin pitäisi ajaa tankit Tallinnaan ja Viron pitäisi saada oma "IRA:nsa" (lähde: http://dissidentti.blogspot.com/2009/03/putinin-tankit-lausahdus.html ).

Kolonialismin myytti kieltää kansoilta olemassaolon. Bäckmanin mukaan Viro ei ole valtio , koska "suomalaiset käyttävät sanaa ”Viro”. Jos maata kutsutaan sen pienen maakunnan nimellä, se ei missään tapauksessa voi olla kansakunta." (Tämän perusteella mm. Saksakaan ei ole valtio. Onneksi hän ei sentään ole kielitieteilijä. )

Kun ihmisten mielessä tällaiset asiat yhdistyvät venäläisiin, ei sitä voi pitää missään mielessä positiivisena.

Lopuksi

Elävänä parivaljakon voi nähdä Ylen A-talkista (josta myös osa ylläolevista lainauksista on). Katsokaa, jos uskallatte. Keskustelu on varsin ala-arvoista, argumentit ovat lähinnä päällehuutamista ja ylimielistä naureskelua. Ainoa vakavasti otettava keskustelija on Jutta Zilliacus. Vaatii aika paljon pokkaa Bäckmanilta naureskella, kun Zillacus kertoo, miten hänen sukulaisensa ja lapsuudenystävänsä ammuttiin tai vietiin Siperiaan, ja huutaa "valhetta, roskaa, propagandaa". Tai miten toisaalla safkalaiset kommentoivat Imbi Pajun kirjaa alatyylisesti. Tämä voisi ottaa huumorinakin, mutta jotenkin olen sen verran huumorintajuton, että ihmisten kärsimysten pilkkaaminen ei mielestäni ole hauskaa.

Saapa Hietanen oman raiskauskommenttikohunsakin: "jos ihminen ei erota, onko hänet raiskauttu vai onko kyse seksistä, hän on syyntakeeton" (safkalaisten asennetta Viron historiaan voikin kuvata: jos uhri ei huuda apua, tulee hänet tuomita aviorikoksesta kivitettäväksi ). Valveutuneet lukijat jälleen muistavat Halla-ahon raiskauskommenttikohun. Koska yleinen mielipide pitää Halla-ahoa rasistina, voi kai siis analogian perusteella pitää samojen lausuntojen perusteella myös Hietasta rasistina.

Noniin

Tämä vitsi on mennyt jo liiallisuuksiin ja huononkin vitsin voi tehdä vielä huonommaksi pitkittämällä sitä. (Puhumattakaan siitä, että selittää huonoa vitsiä.) Nämä vihapropagandan levittäjät ovat saaneet enemmän huomiota kuin ansaitsevatkaan.

Täytyy vain toivoa, ettei tämä lisää ennakkoluuloisuutta venäläisiä kohtaan. Sen sijaan voi vaikka allekirjoittaa venäläisiä opiskelijoita puolustavan adressin.

Jälkikirjoitus (joko vituttaa?)

Keskustelun tasosta voi alkaa olla huolissaan, kun laadukkaimman artikkelin asiasta pitkään aikaan kirjoittaa City-lehti. Artikkeli on hyvä paitsi siksi, että se on kutakuinkin puolueeton, myös siksi että se asennoituu asiaan juuri sillä ironian määrällä, jonka se oikeasti ansaitsee. Verkkoversiossa on myös Mr B:n mesoava kommentti asiasta.

Tämän päivän Iltiksessä on otsikko Kirjailija: Nuoret naiset pakotettava ilotaloihin! Vaatimuksen takana on Timo Hännikäinen, joka on julkaissut esseekokoelman "Ilman" Savukeitaan kustantamana. Teos käsittelee nuoren miehen seksinpuutetta neljän vuoden ei-toivotun selibaatin kokemuksesta jälkeen. Rohkea veto kylläkin, että uskaltaa julkisesti tunnustaa, ettei menesty naismaailmassa. "Naisen saamiseen" liittyy monia asioita, joista status-symboli ei ole vähäisin.

En tunne Timo Hännikäistä henkilökohtaisesti, vaan lähinnä kirjoitustensa kautta. Elävänä näin tämän miehen, joka "juo kahvia vain Paavo Haavikon tarjoilemana" vuosia sitten TVO:lla avantgarde-illassa. Hännikäinen ei vaikuta tyypilliseltä bordellien asiakkaalta, ja enkä usko, että hän olisi niiden ahkerin asiakas, vaikka ne laillistettaisiinkin.

Toisaalta,edellisessä pamfletissa hän vaati siirtymistä maalle omavaraistaloudessa eläviin kommuuneihin, mutta käsittääkseni hän ei ole tehnyt maataloustöitä päivääkän.

(Korjatkaa toki, jos olen väärässä.)

En ole kirjaa ehtinyt lukea, mutta käsittääkseni kirjan pääpaino on seksuaalisen liberalisoitumisen analysoinnila (ja kritisoinnilla), ehdotus ilotalojen perustamisesta lienee enemmän tai vähemmän kieli poskessa kirjoitettu. Tai ainakaan en lukisi virallisen avantgardistin tekstiä kirjaimellisesti. (Oireellista sinänsä, että marginaalirunoilija saa ison jutun Iltasanomiin kirjoitettuaan kirjan seksistä. )

Tämän innoittamana siis julkaisen seuraavan pohdintani. Se ei siis perustu Ilman-kirjaan, koska en ole sitä lukenut, mutta käsitellee samoja teemoja.

Onko seksuaalisuus liberalisoitunut

Nykyään on vallalla "suuri kertomus", jonka mukaan yhteiskunta liberalisoituu, ja seksuaalimoraali muuttuu vapaammaksi. Nykyaika asetetaan vastakkain epämääräisen entisajan, erityisesti viktoriaanisen ajan tai sodan jälkeisen ajan kanssa ja korostetaan vapautuneisuutta josta saamme nauttia, ja joka etenee edelleen kun irrottaudumme kahlitsevista moraalikäsityksistä. Vaikka kehitys ottaisikin jonkin verran takapakkia välilä tai siinä olisi aaltomaisuutta, etenevät tapahtumat kohti suurempaa vapauden astetta. Tämä vapautuminen on emansipaation "seksuaalisen vallankumouksen" diskurssia. Diskurssiin kuuluu jako "liberaaleihin", jotka kannattavat vapautumista, ja "konservatiiveihin", joiden mielestä vapautuminen tai arvojen muuttuminen on moraalittomuutta.

Itse olen eri mieltä ns. "vapautumisesta". Ensinnäkin kiistän, että olisi mitään yksittäistä "moraalia", josta voisi asteittain vapautua. Sitävastoin eri aikojen moraalikäsitykset ovat laadullisesti erilaisia, eivätkä muodosta mitään selkeää jatkumoa, koska esimerkiksi 2000-luvun ja "viktoriaanisen" ajan moraali eivät ole yhteismitallisia. Ei voida sanoa, että toinen aikakausi olisi "moraalisempi" tai vähemmän "moraalinen", koska moraali on eri aikoina erilainen. Sen lisäksi kiistän, että muutos olisi pelkästään kehitystä, eli positiivista. Saamme jatkuvasti uusia moraalisääntöjä, mutta emme tunnista niitä samalla tavalla kuin tunnistamme toisen aikakauden säännöt, emmekä pidä niitä välttämättä kahleina, vaan hyväksyttävinä asioina. Sen sijaan, että olisimme vapaampia, meitä sitovat toiset normit.

Moraalin tiukkeneminen tai löystyminen ei ole yksiselitteisesti hyvää tai huonoa, vaikka vapautumisen diskurssi onkin esittänyt sen lähinnä positiivisena asiana. Naisten (osittainen) vapautuminen tietyistä "hyvän naisen" rooliodotuksista on eräs positiivinen puoli. Toisaalta naisten vapautuminen tai "emansipaatio" on edellyttänyt miesten moraalin tiukkenemista, mikä on myös positiivinen asia. Näiden vastakohtana ovat mm. ulkonäköpaineet ja parisuhteen kohtuuttomat vaatimukset, sekä nykyisen ahdasmielisen moraalin tiukat rajat.

Seksuaalinen liberalisoituminen on koskenut ennen kaikkea naisia ja marginaaliryhmiä, kuten nuorisoa tai homoja. Sen sijaan keski-ikäisen heteromiehen (khm) kannalta moraalinormit ovat tiukentuneet. Bordellissa käyntiä tai rakastajattaren pitoa ei pidetä sopivana ja seksuaalisten ehdotusten tekeminen on ahdistelua (siis khm:n tekemät, kun taas naisten tai homojen tekemät ehdotukset eivät ole). Seksuaalisen liberalisoitumisen diskurssia voidaan siis pitää marginalisoitujen ryhmien kapinointina khm:n taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa vastaan.

Ennen oli toisin

Usein viitataan siihen, että "ennen" ei ollut luvallista kirjoittaa tai kuvata moraalittomuuksia. Usein viitataan vaikkapa M.A Nummisen lääkärikirjan julkiseen resitointiin vuonna 1966 tai Sperm-yhtyeen sukupuoliaktiin flyygelinkannella. Tai siihen, kuinka ennen lehdet, kuten Jallu ja Hymy olivat sensuurin kynsissä, mutta nykyään valtavirtalehdistössäkin saa esittää rohkeampia asioita. Tässä on kuitenkin kyse asioiden esittämisestä, asioiden tekeminen on asia erikseen. Miksi suuret ikäluokat ovat niin suuria? Siksi, että sotien jälkeen harrastettiin paljon seksiä. Vaikka pornografian julkaisu olikin pannassa, ei se tarkoittanut, että "ennen" olisi elämä ollut jotenkin seksuaalikielteisempää. Osmo Kontulan tutkimus osoittaa, että seksin harrastamien on itse asiassa vähentynyt viimeisen 30-vuoden ajan. ( Sen sijaan itsetyydytys on lisääntynyt samaa tahtia. Tästä voisi vetää runsaastikin johtopäätöksia nykyajastamme.) Tämän perusteella siis tekeminen ja esittäminen arvotetaan eri tavalla: ennen tekeminen (seksin harrastaminen) oli hyväksyttyä, mutta sen esittäminen ("pornografia") kiellettyä. Nykyisin suhde pornografiaan on lieventynyt, mutta miten on seksin harrastamiseen suhtautuminen?

Väittäisin, että seksin suhteen moraaliarvot ovat jopa kiristyneet. Sama tutkimus osoittaa myös, että avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin suhtauduttiin 70-luvulla myönteisemmin kuin nykyään, jolloin ne ovat järjestään tuomittavia. En halua väittää, että pettäminen olisi "oikein", vaan että tämä on osoitus siitä, että aikaisemmin moni asia oli hyväksytympää kuin nykyään (painotettakoon, että kyseessä olivat miesten syrjähypyt).

Vaikka suhde pornografiaan onkin lieventynyt, en silti pitäisi sitäkään osoituksena moraalin höllentymisestä, pikemminkin päin vastoin. Vaikka sanotaan, että porno valtavirtaistuu, niin edelleen se on jollakin tapaa moraalitonta. On helppo nyökytellä, että nykyään paljasta pintaa näytetään mainoksissa ja televisiossa, ja että sen määrä kasvaa jatkuvasti. Itse asiassa, ei tarvitse kuin nopeasti vilkaista vaikkapa viktoriaanisen ajan maalaustaidetta ja todeta väite vääräksi. Kysymys on määrittelystä: ennen pornografia oli tuomittavampaa kuin nykyisin, mutta pornografian määrittelykin oli toinen. Se mikä 1800-luvulla oli taidetta, olisi samalla alastomuuden määrällä tänä päivänä kovaa pornoa, jota ei julkaistaisi lehdissä niin, että lapsilla on mahdollistä päästä sitä näkemään.

En osaa täydellä varmuudella sanoa, miten aikalaiset ovat nähneet esimerkiksi Urbinon Venuksen, Michaelangelon Davidin, Ingresin Odaliskin, Delacroixin Vapauden tai vaikkapa Gallen-Kallelan Ainon. Varmasti teosten avointa alastomuutta on myös moralisoitu, mutta onko niitä pidetty pornona? Tuskinpa. Alastomuudella taiteessa on eri aikoina ollut useita merkityksiä, kuten viattomuus, luonnollisuus, haavoittuvuus, ideaalinen kauneus. Ruumiin kuvauksella on taiteessa pitkä historia. Nämä merkitykset ovat kuitenkin väistyneet seksuaalisuuden tieltä.

Täyden alastomuuden kuvaaminen ei sovi tämän päivän valtavirtaan. Sen sijaan esimerkiksi bikineihin pukeutuneet naiset ovat ihan ok. Näin naisvartalo on leikelty kappaleisiin, joista toisten näyttäminen on pornografista, toisten ei. (Siis naisten ruumiin, miesten ruumis ei erektiossa olevaa penistä lukuun ottamatta ole erotiikkaa vaan komiikkaa.) Mikäli nännit ja häpykarvoitus peitetään, on kaikki lapsille sopivaa katsottavaa, mutta jos nänni vilahtaa, ollaan siirrytty alastomuden puolelle ja pornografiaan. On mielenkiintoista, että vaikkapa rinnat, jotka kuitenkin ovat lähtökohtaisesti olemassa lapsia varten, ovat lapsille sopimatonta katsottavaa.

Tämä "leikkely", joka tekee tietyistä asioista pornoa, on itse asiassa osa tiukentuvaa moraalia. Tiettyjen ruumiinosien näyttäminen on moraalitonta.Paljaan pinnan näyttäminen mediassa ei ole osoitus "moraalin kahleista vapautumisesta", vaan pikemminkin moraalin tiukemmasta kontrollista. Kulttuurin seksualisoituessa kaikessa nähdään seksiä, ja siksi kaikkeen tulee moraalittomuuden sävy.

Esittäminen on osa vallankäyttöä. Saat katsoa, mutta et koskea. Se joka näyttää, kontrolloi katsojan halua. Hänellä on valta päättää, kuinka paljon näyttää ja kuinka paljon antaa. Tämä taas liittyy taloudelliseen valtaan. Miksipä muuten ne bikinitypyt lepäilisivät juuri sen urheiluauton konepellillä.

Julkinen onanointi?

Esittäminen liittyy myös julkisen ja yksityisen suhteeseen. (Esittäminen-tekiminen vs. julkinen-yksityinen - dikotomian välille ei kuitenkaan pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä). Ennen ei ollut sopivaa naisen liikkua yksinään kapakoissa tai julkisilla paikoilla, vaan hänellä tuli olla mies mukanaan, eikä se silloinkaan ollut täysin kunniallista. Julkisilla paikoilla liikkuva nainen saattoi tulla leimatuksi "julkiseksi naiseksi". Toki moraali on tässä suhteessa lieventynyt, ja kunniallinenkin nainen voi nykyisin kulkea kaupungilla. Tämä ei kuitenkaan ollut yksin moraalin asia: naisella oli aivan konkreettinen vaara tulla ahdistelluksi. Kyse on yhtäaikaa moraalin kiristymisestä, nimenomaisesti miesten moraalin. Sopimattomien ehdotusten tekeminen naisille on nykyään moraaalisesti tuomittavaa, ne ovat seksuaalista ahdistelua. Moraali on siis joiltain osin kiristynyt, mikä on hyvä asia. Toisaalta, se mikä tulkitaan ahdisteluksi on varmasti muuttunut. Ei ole kauaakaan, kun eduskunnan hississa naisen rintoja vilkuillut mies joutui lehdistössä yleisen lynkkauksen kohteeksi.

Julkisuuden ja yksityisen välinen kontrasti oli ennen suurempi (julkisuudella tarkoitan siis mitä tahansa julkista paikkaa, kuten ravintolat, kahvilat, puistot ja kadut). Julkinen sfääri oli jo lähtökohtaisesti "moraalittomampi", kun taas yksityisessä elämässä korostettiin perhearvoja. Jos siis herrasmies oli kahvilassa naisseurassa, ei tuo nainen todennäköisesti ollut hänen vaimonsa vaan rakastajatterensa. Tämä oli tietenkin moraalintonta, mutta koska julkinen sfääri oli lähtökohtaisesti moraaliton, oli se tavallaan odotusarvoista. Kuitenkin kuvaus miehestä harrastamassa irtosuhteista kunniattomien naisten kanssa olisi ollut tuomittavaa.

Usein viitataan viktoriaanisen ajan moraaliin muistuttamalla, että vaikka seksuaalisuus oli tabu, toimi Lontoossa satoja tuhansia prostituoituja. Samalla kun ihanteellinen aviovaimo oli hyveen ruumiillistuma, joka ei nauttinut seksistä, vaan piti sitä välttämättömänä pahana jälkikasvun hankkimiseksi, miehet kävivät bordelleissa. Tätä on tavattu kuvata sanalla "kaksinaismoralistinen".

Kuten edellä on todettu, oli asioiden kuvaaminen moraalitonta, vaikka niiden tekeminen ei ollutkaan. Nykyisin tilanne on kääntynyt päin vastoin: asioiden tekeminen on moraalitonta, mutta niiden näyttäminen ei. Seksuaalisuus ei siis ole mitenkään erityisesti vapautunut.

Seksuaalisuus on nykykäsityksen mukaan staattinen tila. On hyväksyttävää "olla se mikä on" (esimerkiksi homo), ja tästä positiosta käsin tuntea halua (kapitalismissa on mahdotonta, että halu olisi paha, emmehän me mitään katolilaisia ole) tarkoin määriteltyjä objekteja kohtaan (persoonastasi tulee hiemän jännittävämpi, jos sinulla on jokin "tarkoin varjeltu" fetissi). Asioiden tekeminen sen sijaan on tuomittavaa.

On helppo tuomita aikaisempi moraali kaksinaismoralistin maksullisissa käyntinä, mutta jääkö oman aikamme moraalikäsitys historiaan tirkistelijän onanointina?

Mikä on hyvää seksiä?

Edellä on käsitelty esittämistä lähinnä julkisessa sfäärissä. Kuitenkin, näiden kaikkien tarkasti kontrolloitujen esitystapojen myötä olemme tulleet tietoisiksi siitä, miltä ihmiskehojen tulisi näyttää ja sitä kautta esittäminen on tullut myös yksityiseen sfääriin. Ja koska esittäminen on kontrolloitua, saapuu sitä kautta voimakas moraali myös yksittäisten ihmisten elämään. Olemme tuhansista romanttisista filmeistä oppineet, millainen on ensisuudelma ja nähneet, miten esteettiseltä rakastelun tulisi näyttää (sulavat liikeradat, peitto päällä, klassinen musiikki soi). Ei siis ihme, että seksin harrastaminen on vähentynyt, kun täydellisyysvaatimukset asettavat suorituspaineita. Samoin pettäminen on muuttunut tuomittavammaksi, kun romanttinen "aito" rakkaus näyttäytyy ainoana luonnollisena vaihtoehtona seksuaalisuuden toteuttamiseksi. Pettämisen vähentyminen on toki positiivinen ilmiö, mutta onko avioliitto+seksi+romantiikka ainoa keino ilmaista rakkautta? Voiko avioliitossa olla ilman seksiä? Voiko olla rakkautta ilman seksiä? Seksuaalisuuden ylikorostaminen ei olekaan moraalista vapautumista, vaan valintojen kapenemista.

Tai sitten saaneet kovan pornon kautta käsityksen siitä, mitä "irstailu" on. Voisi sanoa, että "irstaan" rajat toisaalta leviävät (vrt. porno valtavirtaistuu ja alastomuutta saa esittää, mutta se on silti irstasta), toisaalta kapenevat (seksuaalinen poikkeavuus on normaalia, jos se esitetään oikeassa diskurssissa).

Tästä on luontevaa jatkaa seuraavaan rajoittavaan tekijään, medikalisaatioon, jolla tarkoitetaan lääketieteen (ja psykologian) tunkeutumista kaikille elämänalueille. Erityisen vahva ote medikalisaatiolla on seksuaalisuudesta. Medikalisaatiota on vaikea yhdistää moraaliin, koska se näyttäytyy neutraalina ja "tieteellisenä". Lääketiede toki onkin lääkäreiden harjoittamana eksakti tiede, mutta medikalisaatiosta ovat vastuussa ennen kaikkea sen populaarit harjoittajat, joilla ei välttämättä ole lääketieteen tuntemusta tai vielä vähemmän tieteen intressejä. Medikalisaatiota tyypillisimmillään on valtalehdistössä julkaistu tutkimus, jossa vertaillaan eri maiden keskimääräisiä rakastelukertoja/viikko, sukupuolielimien pituuksia, yhdynnän pituutta jne. Taustalla saattaa olla ihan tieteellisesti validi tutkimus, mutta kun sen valtava aineisto typistetään 200 sanan uutiseen ja iskevään otsikkoon, tuotetaan satojen miljoonien erilaisten ihmisten seksuaalikäyttäytymisestä yksi normi, johon tulee tähdätä.

Voittoa moralismista on usein perusteltu sillä, että nykyisin asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä. Kyllä, mikäli puhutaan nimenomaan medikalisaation diskurssissa. Medikalisaation keittiönpöytäpsykologinen asenne riisuu seksuaalisuuden myyteistä ja mystisyydestä ja tekee siitä arkisen toimenpiteen. Poikkeavuudet ovat fetissejä, ja siten täysin hyväksyttäviä, ja itse asiassa sinulla tulee olla jokin fetissi, muuten olet poikkeava tai ainakin tylsä (mutta valitse sosiaalisesti normitettu fetissi, kuten sääret).

Medikalisaatio kontrolloi seksuaalisuutta vähintään yhtä tarkasti kuin viktoriaanisen ajan moraalikin. Medikalisaatio määrittelee, mikä on normaali elimen pituus, normaali yhdyntä-frekvenssi ja kesto. Medikalisaation diskurssi on leikkaussalin valo, joka paljastaa seksuaalisuuden salat ja tekee niistä kelmeän arkisia. Romantiikan ja medikalisaation diskurssit yhdistyneenä tuottavat tarkoin määritellyn "hyvän" suhteen rajat.

Homogeeniset homot

Eräs moraaliarvojen liberalisoitumisen mittari on homoseksuaalisuuden hyväksyminen. Tämä on ehkä ainut kohta, jossa on kiistatta tapahtunut jonkinlaista edistystä, ainakin 50 vuoden takaiseen tilanteeseen nähden. Laajemmassa historiallisessa perspektiivissä en olisi niin varma, koska silloin pitäisi ottaa jälleen huomioon, että homoseksuaalisuus on eri aikoina tarkoittanut eri asioita. Homoavioliittoja ei ainakaan läntisessä kulttuuripiirissä ole ollut aikaisemmin, mutta toisaalta, nykyinen romanttinen käsitys rakkauden ja avioliiton suhteesta on kovin nuori. Se, mitä homoseksuaaliset suhteet on jossain toisessa kulttuurissa historiallisessa tilanteessa ymmärretty on laajempi kysymys.

Homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei kuitekaan tarkoita, että kaikkien olisi luvallista ilmaista omaa seksuaalisuuttaan. Homokin tulee hyväksytyksi vain olemalla "hyvä homo", eli muodikas, trenditietoinen ja hyvännäköinen (tarkoitan siis mieshomoja, lesbojen representaatio on kaksitahoinen: eli lesbot, joiden touhua miehet saavat katsella, sekä vaaralliset maiharifeministilesbot). Rumien ihmisten välinen seksi ei sen sijaan ole hyväksyttävää, vielä vähemmän, jos nämä rumat ihmiset ovat homoja. Esittäminen on erittäin kontrolloitua. Edellä mainittiin jo tiettyjen ruumiinosien pornografisuus. Esittämiseen liittyy myös ulkonäön kontrolli: vain kauniita ihmisiä saa esittää. Eikä vain kauniita, vaan tietyllä tavalla kauniita. Se, että missi voi esiintyä televisiossa tai lehdessä vähissä vaatteissa, ei ole moraalin löystymistä, vaan osoitus äärimmäisen tiukasta moraalista, joka sääntelee miltä ihminen saa näyttää, ja mitkä kehon osat ovat soveliaita näytettäviksi.

Homouteen kuuluu myös, että määrittelee identiteettinsä akselilla homo-hetero. Olen kuullut, että monet homot eivät pidä bi-seksuaaleista, koska he eivät ole "oikeita" homoja. Oleellista ei siis ole, mistä nauttii, vaan miten itsensä määrittelee. Heterojenkin mielestä "homo saa olla mitä haluaa, kunhan pysyy erossa minusta".

Mutta totteleeko nautinto oikeasti ihmisen identiteetin keinotekoisia rajoja?

Seksin minimivaltio

Timo Hännikäisen teos Ilman kuvaa nykyajan seksuaalisuutta "läpierotisoituneessa" yhteiskunnassa. Ennakkotietojen mukaan se käsittelee seksuaalisen "vallankumouksen" jälkeistä aikaa, jossa vallitsee "piinkova seksuaalinen kilpailu".

En tiedä, tekeekö Hännikäinen seuraavan vertauksen (mutta voisi tehdä) seksuaalinen liberalismi on verrattavissa talouden liberalismiin; siinä vallitsevat kovat arvot, ja julma kilpailu, jossa ihmisillä on vain välinearvo. Kuten talouden liberalismissa, myös seksuaalisessa liberalismissa on syrjäytyneitä, jotka saavat hädin tuskin koskaan elämässään. On syntynyt seksuaalinen paaria-luokka, joka elää jatkuvassa puutteessa. (Vertaaminen pätkätyöläisyyteen voisi olla myös hedelmällinen, mutta se vaatisi pidemmän analyysin.)

Huolimatta siitä, että molemmat sukupuolet elävät jatkuvassa puutteessa, eivät halut näytä kohtaavan. Tämän pitäisi olla pätevä argumentti sen puolesta, että "seksuaalinen vallankumous" ei lopulta kumonnut moraalinormeja, vaan muutti niitä, emmekä osaa ajatella nykyajan normeja normeina.

Kun parisuhteen perustana ei ole enää taloudelliset syyt tai välttämättä perhekään, on sen kantava voima seksille perustuva "rakkaus" (rakkaus sanana onkin kaventunut tarkoittamaan seksuaalista rakkautta). Seksuaalisuus on taas osa yksilön identiteettiä, ja sitä kautta parisuhde on osa identiteetin rakennusprojetkia, jossa kysytään, kuka on kenenkin "tyyppiä".

Seksuaalisesti haluttavia saavat olla ainoastaan nuoret, kauniit ja menestyvät (myös homot ovat seksikkäämpiä kuin heterot ja tummaihoiset enemmän kuin vaaleaihoiset). Tämä tietysti tarkoittaa, että seksuaalinen valta kerääntyy heille. Erityisen vähän seksuaalista valtaa näyttäisi olevan valkoisella keski-ikäisellä heteromiehellä. Osaltaan nykyinen suuntaus voidaankin nähdä kapinana tätä ryhmää vastaan. Seksikkyyttä korostavassa diskurssissa mikään ei ole säälittävämpää (tai inhottavampaa) kuin keski-ikäinen valkoinen heteromies iskemässä nuorta kaunista naista. Onneksi kuitenkin pornografia on tullut vapaammin saataville, joten miehille jää sentään vaihtoehdoksi runkkaaminen.

Seksuaalisesta vallasta on kirjoittanut mm. Henry Laasanen. Hänen mukaansa naisten seksuaalinen valta on eräs keskeisistä vallan muodoista yhteiskunnassa. Koska miehet haluavat seksiä enemmän kuin naiset, syntyy epäsuhta, jonka perusteella naisilla on seksuaalista valtaa. Tämä saa miehet kamppailemaan yhteiskunnallisista statuksista, koska he haluavat tehdä vaikutuksen naisiin.

Vaikka vastustaisikin Laasasen ja kumppaneiden ajatuksia niiden antifeminismin vuoksi, ei sen pitäisi silti olla syy kieltää teoriaa itsessään. En ota kantaa siihen, ovatko juuri naiset seksuaalisen vallan käyttäjiä, mutta on totta, että yhteiskunnassa on seksin puutetta, joka tuottaa valta-asetelmia.

Ennenkaikkea tämä palvelee kapitalistista järjestelmää. Rakkaudella voidaan myydä mitä tahansa aamiaismuroista ulkomaanmatkoihin, kun seksuaalisesti turhautuneet ihmiset suuntaavat energiaansa kuluttamiseen, puhumattakaan tuotteista, joilla vastakkaisen sukupuolen huomio herätetään, ja tähän kategoriaan kuuluu mitä tahansa meikeistä ja vaatteista urheiluautoihin. Jo raha itsessään on statussymboli, jolla voidaan herättää vastakkaisen sukupuolen kiinnostus. Iitse asiassa koko kulutusyhteiskunta rakentuu seksuaalisille turhaumille. Frankfurtilaistenkin mielestä kulutusyhteiskunta synnyttää tarpeita. Seksintarve on tietenkin aina ollut olemassa, mutta se merkitys, joka sille nyky-yhteiskunnassa annetaan on toinen. Seksuaalisuuden merkitys on ylikorostunut ja siksi haluttavin asia ihmiselämässä.

Seksuaalisen vallankumouksen kapina vanhoja arvoja onkin muuttunut myyntiartikkeliksi ja markkinointikikaksi ja kokenut saman kuin vaikkapa nuorisomuoti ja rock-musiikki. On tekopyhää puhua kaupallisesta seksistä (prostituutiosta) kun koko seksuaalisuus on kaupallisten ja kapitalististen arvojen läpäisemä.

Hätkähdyttäviä kohtaamisia

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole purkaa henkilökohtaista katkeruutta nykymaailman ahtaista moraalinormeista (ainakaan pelkästään), elän parisuhteessa, enkä ole joutunut pakollisiin selibaatteihin sen jälkeen, kun pääsin yli siitä nuoren miehen hämmennyksestä, että naisetkin haluavat seksiä. (Vaikka kukapa tietysti ei haluaisi elää alfa-uroksen elämää, mutta noin muuten olen tyytyväinen.) Tarkoituksena tutkia sitä myyttiä, jonka mukaan nykyaika olisi jotenkin poikkeuksellisen vapaamielinen, ja että mikään ei enää hätkäytä. Jos sinusta tuntuu, että "mikään ei hätkäytä", niin koetapa aloittaa juttelu kadulla sattumanvaraisen vastaantulijan kanssa tai mennä kerrostalonaapurille kylään. Toki, jos määritellään "vapaamielisyys" kapeasti jonkun nykyaikaan sopivan määritelmän kautta, voidaa sanoa että nykyaika on "vapaamielisempi" kuin vaikka aika 40 vuotta tai sata vuotta sitten. Jos taas tehdään määritelmästä vähäisinkään sivuaskel, huomataan että meitä sitovat erittäin tarkat moraalinormit. Nämä normit, jotka edellyttävät tiettyä sosiaalisen maskin ylläpitoa julkisilla paikoilla ja estävät tuntemattomille puhumisen, ovat itseasiassa melko nuoria.

Viime syksynä Helsingissä oli näytteillä veistos, joka esitti naisen sukupuolielintä, eli pillua. Tämä reilun kahden metrin korkuinen pillu seisoi Helsingin keskustassa ja jakoi ihmiset kahtia: edistyksellisiin, vapaamielisiin taiteenymmärtäjiin ja umpimielisiin moralisteihin. Omasta mielestäni teos ei ollut häävi, koska se ei tehnyt oikeutta maailman kenties merkityksellisemmälle asialle (jota ilman minäkään en tässä maailmassa olisi), vaan pikemminkin banalisoi sen. Tämä banalisointi johtui sen tarkoitushakuisesta hätkähdyttävyydestä. Tarkoitushakuinen asetelma on seuraava: ahdasmieliset moralistit suuttuvat, vapaamieliset taiteenymmärtäjät ymmärtävät teoksen luonteen eivätkä hätkähdy. Todellisuudessa tietenkään jako ei tapahdu näin, vaan pikemminkin ihmiset ymmärtävät asetelman suhtautuvat asiaan seuraavasti: "tää nyt on taas jotain taidetta, mitä mä en ymmärrä".

Ongelma on jälleen siinä, että kun tarkoitushakuinen provokaatio esitetään tiettyjen normien puitteissa, on se hyväksyttävää. Tämä tosiassa ei ole vapaamielisyyttä tai moraalin puuttumista, vaan tiettyjen moraalinormien mukaista. Moraalinormit eivät siis ole ajan saatossa löystyneet, vaan muuttuneet. Jos kadulla tulee vastaan metrinen sukupuolielin, se ei hätkähdytä, jos se tunnistetaan taiteeksi. Ilman taiteen kontekstia tilanne on toinen. Esimerkiksi ihminen, joka aloittaa keskustelun. Yleensä oletetaan henkilön olevan hullu, juovuksissa tai uskovainen, tai mikä todennäköisempää, haluavan jotain kuten rahaa tai seksiä.

Näiden sosiaalisten normien rinnastaminen seksuaalimoraalin kanssa ei ole perusteetonta. Ihmisten kohtaamiset voivat johtaa seksuaalisiin tekoihin, ja kuten edellä on todettu, teot ovat tuomittavia. Ihmisten kohtaamisiin oletetaan siis jokin motiivi, kuten seksi. Minulle tuli kahvilassa eilen puhumaan kolmekymppinen mies kevyessä humalassa (tuntuu lähes mahdottomalta, että samanikäinen nainen olisi tullut puhumaan minulle ilman syytä). Hän muisti painottaa, ettei ole homo, "vaikka ei minulla mitään homoja vastaankaan ole". Ihmisten kohtaamisen taustalla on siis jokin (seksuaalinen) motiivi, ja mikäli näin ei ole, tulee se ilmoittaa. Tästä samaisesta syystä ihmisten satunnaiset kohtaamiset ovat moraalittomia.

Perustarpeet

Yllättävän moni löytää sisältään pienen sosiaalidarwinistin, kun puhutaan pariutumisesta. "Rumien, saamattomien ja huonoryhtisten nörttien ei kuulukaan saada seksiä". Se on osa luonnonvalintaa. Vain parhaat yksilöt ansaitsevat päästä lisääntymään. Seksissähän on kyse pelkästään lisääntymisestä, eikä esimerkiksi läheisyydestä, tyydytyksestä tai rakkaudesta tai siitä, että pitää jostain ihmisestä niin paljon, että haluaa antaa tälle myös seksuaalista nautintoa.

Rumat, tyhmät ja saamattomat saavatkin siis olla ilman tai voivat pariutua korkeintaan toisten rumien, tyhmien ja saamattomien kanssa. Mutta missä on vika, kun tavallisenkin näköinen, siisti ja nuori älykäs mies joutuu elämään selibaatissa? Tähän asti käsitellyt asiat tiivistettynä: tiukan moraalin vuoksi. Miesten ei ole sopivaa tehdä ehdotuksia, eikä niiden tekeminen ole vielä täysin hyväksyttyä naisillekaan. Toisaalta vaatimukset naisille ovat kohtuuttomat, eli seksuaalisuus ei ole sallittua vanhoille tai "rumille" naisille. Nämä kaikki asiat ovat vain ihmisten mielissä, ja todellisuudessa naiset odottavat miesten tekevän ehdotuksia ja miehet pitävät harvoin naisia rumina, vaikka nämä itse niin luulevat. Ahdasmielisen moraalin vuoksi kuitenkin vain kaikkein kauneimmat ja röyhkeimmät uskaltavat tehdä suoria ehdotuksia.

Parisuhteen merkitys on suurempi kuin koskaan. Parisuhde on lakannut olemasta perhearvojen tyyssija tai yhteiskunnan pilari, nyt se on onnellisuutta tuottava kone. Kun myyttinen se-oikea löytyy, kone tuottaa onnelllisuutta jatkuvalla syötöllä. Sen-oikean löytäminen on kuitenkin vaikeaa ja kestää jopa kolmekymppiseksi (ennen varjeltiin vain neitsyyttä, ei sentään tunteita). Kilpailu onnesta onkin kovaa, ja siksi vain paras kelpaa. Kukaan ei halua, että parienjaossa jää pekka käteen (ehkä tämä tunnettu peli voitaisiin uudistaa poliittisesti korrektiksi siten, että pekan tilalla olisi vaikka panu).

Eräs eteläeurooppalainen nainen kuvasi suomalaisia seuraavasti: "niin epäsosiaalisia ja fyysisyyden pelkoisia, että heillä on kiire solmia parisuhde, jotta voisivat tyydyttää ihmisyyden perustarpeita, kuten läheisyyttä". Parisuhde on siis ainoa paikka tyydyttää seksuaalisia tarpeita, ja seksuaalisuus ylikorostuneessa muodossaan käsittää kaiken ihmistenvälisen kanssakäymisen.

Yksinäisyys on totaalista. Joko elät parisuhteessa tai lasikuutiossa. Suomessa on satoja tuhansia yksineläjiä, jotka syövät, nukkuvat ja asuvat yksin. Vuosien ajan he kuluttavat kovaa pornoa ja pehmoromantiikkaa. Mitä tämä pitkällä tähtäimellä tekee ihmisen psyykelle?

Jos kerran puutteessa elävät molemmat sukupuolet, miksi eivät kysyntä ja kysyntä kohtaa? Onko tälle muuta selitystä kuin ahdasmielinen moraali?

Ehkä ihmisten ei tulisi antaa seksille niin suurta merkitystä. Kanssakäymistä voi olla ilman seksiä. Myös rakkautta voi olla ilman seksiä. Kääntäen, miksipä seksiä ei voisi olla ilman rakkautta. Ehkä 2000-luvulla seksin ei pitäisi enää olla mörkö, jota ei kehtaa ehdottaa, vaan kaikki voisivat "saada ilmaiseksi". Parisuhteessa tai sen ulkopuolella.

Taloussanomat uutisoi tänään "Virolaiset pelastivat Koti-idean". Kun suomalainen huonekaluliike meni konkurssiin, riensi heimoveljestä pääomasijoittaja pelastamaan yrityksen ja sen työntekijät. Ihan kyynel herahtaa silmäkulmaan, kun tämä talvisodan henki ylittää valtioiden rajat. Tätä on todellinen heimoaate, eikä sillä ole mitään tekemistä esimerkiksi rahan kanssa.

Uutisen kommentaattorit ovat uutisen kanssa vastakkaisella linjalla ja toteavat jotain-tietävään sävyyn, että nyt mafia pesee rahojaan "ämpärikaupalla" (ämpärikauppaa tunnetusti käydään sinkkiämpäreillä). Joku toivottaa "Kiikkuun vaan kaikki metswäläiset", mitä ikinä hän sillä tarkoittaakin.

Ryhtymättä suurempiin analyyseihin nimimerkki "Suomalainen" toteaa ja tiivistää:

Enpähän osta enää sieltä sitten.

"Kauf nicht beim juden" sanoi nassekin. Niin, ja mustalaisia pitää varoa kanssa. Itseasiassa oikea suomalainen ei mitään huonekaluja tarvitsekaan, vaan hän istuu kannon nokassa ja kiroilee.

Hakkame alustama

Joka kerta kun virolainen avaa suunsa, muistuttaa hän suomalaista yhteisestä alkuperästämme. Eikä se alkuperä ole Keski-Euroopan sydämessä, Hellaan niemimaalla tai sivistyskansojen myyttisessä alkukodissa neljän virran risteyskohdassa. Sukulaisuussuhteet viittaavat itään, jonnekin epämääräiseen Volgan mutkaan. Alkuperästämme ilmestyy joka vuosi uusi tutkimus, jossa kumotaan entiset teoriat, eikä kukaan oikeastaan tiedä mistä olemme tulleet. Emme ole ruotsalaisia, venäläisiä meistä ei tullut, eurooppalaisia emme voi olla.

Olisimme mielellämme puoliruotsalaisia tai edes Länsi-Euroopan periferiaa, mutta sukulaiskansat muistuttavat että asia ei ole niin yksinkertainen. Kielemme ei ole eurooppalainen, olemme kaikissa klassisissa rotuteorioissa liian kauaksi vaeltaneita mongooleja. Takerrumme johonkin uuteen teoriaan, joka osoittaisi meidän olevan läntistä alkuperää, mutta väittely on turhaa, kun meistä itään on sukulaisia jotka olemme sinne unohtaneet: karjalaisia, vepsäläisiä, mareja, udmurtteja. Ne olisikin helppo unohtaa, mutta virolaiset, niillä on nyt oma valtio ja he puhuvat kieltä, jonka sanastosta on 60% suomen kanssa yhteistä.

Suomalaisesta viro kuulostaa hassulta. Suomalaisen on vaikea uskoa, että asia ei ole toisin päin, että virolaisesta suomi ei kuulosta läheskään hassulta. Viro kuulostaa hassulta, koska se kuulostaa suomelta. Suomikin on siis hassu kieli. Mitähän norsutkin meistä ajattelevat?

Viro on degeneroitunutta suomea. Jotain ryssänkielen sekaista mongerrusta. Eikö niin?

Idästä itku

Suomen historia kertoo valtiosta nimeltä Ruotsi-Suomi. Tällaista valtiota ei tietenkään ole koskaan ollut olemassa, mutta se kertoo suomalaisten halusta kuulua osaksi Ruotsia. Virolaiset eivät tietenkään kuuluneet Ruotsi-Suomeen, (paitsi mitä nyt noin sata vuotta) muutenhan valtion nimikin olisi ollut Ruotsi-Suomi-Viro. Meille opetetaan, kuinka sitten Suomi joutui, valloitettiin, riistettiin tahi anastettiin autonomiseksi osaksi Venäjää. Tämä kärsimysten aika, jolloin Suomi sai oman rahayksikön, eduskunnan ja kielen oli myös aikaa, jolloin suomalaiset ja virolaiset olivat samassa valtiossa (toiset noin sata vuotta). Mutta eipä muistella nyt vanhoja itäisiä, tästähän voisi vielä kuvitella, etteivät suomalaisten juuret olisikaan Ruotsin suunnalla.

Nekin, joiden intohimot suuntautuvat lännen sijasta itään, haluaisivat olla mielummin osa suurta slaavilaista perhettä. Eivät suinkaan tsuhnia, Venäjän mustalaisia. Tsuhnat olivat tsaarin aikaan eteviä hevosmiehiä. Hieman hitaita tosin, eikä liiallinen peseytyminen kuulunut tsuhnan harrasteisiin. Tsuhnia eli vähemmistönä pitkin äiti-Venäjää, vielä 1860-luvulla he muodostivat merkittävän osan Pietarin kaupungin väestöstä. Tsuhnia elelee vieläkin siellä täällä, kiven koloissa, maaseudulla. Olisi parempi, jos eivät luulisi itsestään liikoja, vaan katoaisivat vähin äänin.

Idän tuulia haistelevat ovat yleensä tietyllä tapaa poliittisesti suuntautuneita. Tarkoitan tällä vaikkapa Neuvostoliittoon suuntautuneita Puna-Paavoja, Minua-harmitti-Matteja, puhumattakaan Holokausti-Juhaneista ja Apartheid-Leenoista. Reaalisosialismissa eläneet virolaiset ovat väittäneet, ettei se ollutkaan niin ihanaa. Valehtelevat, ja siksipä virolaisia voikin hyvällä syyllä kutsua valehtelijoiksi ja "kaikin puolin epäluotettaviksi ihmisiksi". Joskus 90-luvulla kehtasivat vielä itsenäistyä. Rikkoivat perkele, meidän Neuvostoliiton. Kuka korvaa?

Yhyy, ne sanoo mua poroksi

Sen lisäksi, että virolaiset suomea väärin puhumalla muistuttavat, että olemme kaikki itäisiä tsuhnia, kehtaavat he vielä olla eurooppalaisempia kuin me. Heillä on saksalainen tapakulttuuri teitittelyineen, naiset pukeutuvat muodikkaammin ja kahvilakulttuurikin on ah-niin-eurooppaalaista. Heillä on Tallinnan vanha kaupunkikin. Mitä meillä on? Kuulemma Rettingin palatsin alta on löytynyt kolme metriä muuria ajalta ennen Turun paloa, ja sen ympärille on perustettu museo. Siinä meidän keskiaikamme.

Virossa on hansahistoriaa ja maaseudulla romanttisia kartanoita. He ovat sofistikoituneita ja heidän taiteensakin on sentään "kunst". Suomalainen tankero ei osaa käyttäytyä tai pukeutua. Jos Anu Saagim ja Johanna Tukiainen tappelis, kumpi voittais?

Tällä kaksoisliikkeellä, eli olemalla yhtä aikaa hyviä ja huonoja, eurooppalaisia ja ei-eurooppalaisia, virolaiset saavat suomalaiset tuntemaan häpeää. Etkö sinäkin tunne sitä, tunnusta pois. Aina kun tapaat virolaisen tai käyt Tallinnassa täydentämässä viinavarastoa, tunnet sitä hienoista häpeän tunnetta alitajuntasi aivopoimuissa (tähän kenties vaikuttaa myös se, että maanmiehesi vieressä kyselee vastaantulevilta naisilta hintoja ja käy porttikongissa kusella). Tunnelma on kuin vaivauneissa sukujuhlissa. Haluaisit kovasti sanoa jotain fiksua, mutta ainoa mitä pystyt muistamaan on muinainen Kaido Kuukapp-sketsi.

Porotokka vetää viinarekeä Tallinnan B-terminaalissa ja sinua hävettää. Kassaneiti tuhahtaa yrityksellesi puhua viroa, eikä suostu ymmärtämään suomea. Vaihdat englantiin. Maanmiehesi kysyy, antaako kassaneiti pillua. Sinua hävettää lisää.

Isoveikka opettaa

Tähän häpeäntunteeseen auttaa tanakka isoveliasenne. Näkeehän sen jo kartaltakin, että Viro on pienempi, siis pikkuveli. Köyhäkin se on, ja takapajuinen sosialismin jäljiltä. Isoveljeydestä on puoli sävelaskelta moralisointiin. Mitäpä muuta virolainen hienostuneisuus on kuin dekadenssia. Suomessa "kävin Tallinnassa" tarkoittaa "ryyppäsin pari päivää putkeen". En kehtaa sanoa, mitä "tapasin virolaisen naisen" tarkoittaa. Älä aja pyöräilevän virolaisen päälle, koska pyörä saattaa olla omasi. Virolaiset tulevat Suomeen tekemään rikoksia (tilastolliset tosin vähemmän kuin ruotsalaiset). Mutta kaikkihan sen tietävät: huoria ja/tai varkaita. Kun haluat periä velkoja, laita Viron mafia asialle.

Mikä valkoisen miehen taakka? Mehän vain opetamme sivistymättömille pikkukansoille heidän historiaansa, kun eivät sitä itse ymmärrä.

Virolaisiin suuntautuva rasismi ei tietenkään ole oikeata rasismia, ovathan he melkein suomalaisia. Tai eivät ainakaan oikeita ulkomaalaisia, jotka tunnistaa erivärisestä ihosta ja ei-suomensukuisesta kielestä. Rasismi on sitä, kun mustaihoista kutsutaan n-sanalla. Kun rasismi on näin selkeästi määritelty, on helppoa pysyä pois liputetulta alueelta. Koska olen hyvä ihminen, en voi olla rasisti. Siksipä kaikki ennakkoluuloni ovat koeteltuja tosiasioita.

Pidä huivista kiinni, Tatjaana.

Blogin bugeja on korjailtu hieman, eli arkistoja pääsee nyt kokonaisuudessaan selaamaan oikeasta reunasta. Samoin kommentit toimivat jälleen - moderoinnin jälkeen tosin - käyttäytykääpä aikuisiksi.

Tämän vuoden Finlandia-palkinto meni siis Sofi Oksaselle teoksesta "Puhdistus". Päätös tulee varmasti järkyttämään ainakin

1. konservatiiveja, joiden mielestä Finlandia-palkintoa ei voi antaa kirjailijalle, jolla on tuollainen tukka
2. stalinisteja, joiden mielestä Itä-Euroopan ja Baltian miehityksestä puhuminen on fasismia.

Asian esille nostaminen liittyy etenkin jälkimmäiseen kohtaan (noin muuten en jaksa bloggailla kirjallisuupalkinnoista, ne saavat julkisuutta muuallakin). Asia liittyy teemaan, josta on tarkoitus kirjoittaa pidempikin postaus. Koska palkinnon julkistamisesta on vain pari tuntia, en vielä pääse linkittämään mihinkään, mutta enköhän kohta.

---

Noniin, tuskin ehdin painaa send-nappia, jossain muuallakin näppäimistö kalisi. Jouni Bäckman kirjoittaa aiheesta. Paitsi fasistiksi, Bäckman kutsuu Oksasta myös "natsiksi", "rasistiksi", "ksenofobiksi" ja "seksuaalisesti perverssiksi".

Bäckmanin mukaan "Neuvostoliitossa ei ollut koskaan naisten sortoa" (huomatkaa, ei koskaan, edes vähäisen, niin kuin Neuvostoliitossa ei ollut mitään muutakaan pahaa, koskaan). Ja itse asiassa, naiset kuten Oksanen tosiasiassa fantasioivat tulla raiskatuksi.

Tämän voi lukea myös lukea laajempana allegoriana (kuten kirjallisuutta yleensä luetaan), eli Viron liittymisenä Neuvostoliittoon. Kuten usein väkisin tapahtuvien yhtymisten jälkeen vahvempi osapuoli selittää: "se provosoi ja oikeasti se itse halusi sitä".

Pari päivää myöhemmin Leena Hietanen kirjoittaa Oksasen samannimisestä näytelmästä "Sisältöön (raiskauksiin ja väkivaltaan) suhtauduin naureskellen". Erityisen Hietasen mukaan raskauttavaa fiktiossa on se, että se ei ole totta. Siksi fiktiota ei saa kirjoittaa fiktiosta. Tosiasiahan on, että Isä Aurinkoisen valtakunnassa ei tapahtunut ainuttakaan raiskausta, josta voisi kirjoittaa.

Anne Rossi-Horto näytti ihmisille jotain, mistä he eivät pidä. Hänen kauhukurssinsa on saanut aikaan kauhureaktioiden vyöryn ja viimeksi myös uhkaavaa palauteta vetäjälle itselleen. Kurssilla yhdeksäsluokkalaiset (n. 16-vuotiaat, eli 2 vuotta ennen asevelvollisuus- ja täysi-ikäisyyttä) nuoret askartelivat aiheesta "jotain kauheaa on tapahtunut" ja materiaalina oli kierrätyskeskuksesta haettuja pehmoleluja. Tehtävänannon pohjalta nuoret päätyivät leikkelemaan leluja väkivallan uhreiksi ja vanhemmat kritisoimaan kurssia "sairaaksi". Eräs kommentoija esittää, että "seuraava aste onkin sitten jo kouluammuskelu" ja eräs toinen, että "Huomenna olemme pyytämässä rauhanturvajoukkoja itsellemme".

Onneksi toimittajat eivät olleet kuvaamassa niitä leikkejä, joita meidän lapsuudessamme leikittiin. Lapsuudessani piirustusten suosikkiaihe oli sota, eivät halinallet. Paras kaverini on hakkasi minut puisella "miekalla" niin monta kertaa mustelmille ja vielä pahempi kohtalo kohtasi kaikkia niitä "vihollisia", joita rakensimme esimerkiksi lumesta.

Voi tietysti olla, että jotkut olivat kilttejä lapsia, eivätkä leikkineet lapsuudessaan rajuja leikkejä, tai sitten ovat aikuisiksi tultuaan ne unohtaneet. Sen jälkeen on helppo kömpelöllä psykologialla lukea suoraan lasten leikkejä yksi yhteen heidän hyvin- tai pahoinvoinnistaan tai mahdollisuudesta, että sotaleikkejä leikkivä lapsi automaattisesti tulee jonain päivänä kouluun puoliautomaattiaseen kanssa ja lyijyttää kymmenisen oppilastoveriaan. Pelkäänpä, että monet ammattikasvattajatkin oppivat tulkitsemaan piirustuksia kuin rorschachin musteläiskiä (joita niitäkään ei pitäisi lukea yksi yhteen), eli negatiivisiksi tulkittavat kuvat nähdä oireiksi mielenvikaisuudesta ja projisoinneiksi patoutuneesta väkivallasta.

Josta tuli mieleeni tapaus kolmannelta luokalta, jolloin opettaja antoi kotiläksyksi tehtävän kirjoittaa kauhutarina. Opettaja ei ehkä tiennyt mitä pyysi, koska kirjoittamani (varsin parodisen) tarinan perusteella hän lähetti kotiini kirjeen, jossa oli huolestunut mielenterveydestäni.

Taustalla on varmasti monia eri syitä. Ilmeisen varmasti on aikuisten tarve idealisoida lapsuutta. Kun aikuisten maailma on kova ja kylmä, tulee tarve elätellä uskomuksia viattomasta lapsuudesta. Itse väittäisin, että leikkeleminen on ensimmäinen asia, minkä 9-luokkalainen poika keksii pehmoeläimelle tehdä. Jos jollekin vanhemmalle tämä tulee yllätyksenä, niin suosittelen tutustumista lapsienne sielunelämään. Lapsi on monille tyhjä taulu, johon voi projisoida omat turhautumisensa ja rikkoituneet ihanteet. Parhaiten se onnistuu unohtamalla oma lapsuus, olemalla tutustumatta omaan lapseensa ja elättelemällä vaaleanpunasävyisiä "ei meidän Ville-Petteri"- kuvitelmia lasten arjesta. Jos vanhemmat ovat oikeasti niin pihalla lastensa elämästä kuin mitä HS:n keskusteluista käy ilmi, niin vaikuttaa huolestuttavalta.

Toinen syy lienee jonkinlainen nykyaikaan liittyvä fyysisyyden pelko. Fyysinen väkivalta on tuomittavaa, kuten oikein on, mutta samaan aikaan henkinen väkivalta on yhteiskunnassamme hyväksyttyä, jopa ihannoitua. Henkistä väkivaltaa ei edes pidetä väkivaltana, vaan jopa pehmeänä vaihtoehtona fyysiselle väkivallalle, se on normaalia nykyihmisen elämään kuuluvaa joka vain on kestettävä. Henkisen väkivallan käyttäjä on älykäs ja nokkela. Fyysinen väkivalta taas on jotain, jota ei tulisi edes esittää.

(Fyysisen väkivällan lisäksi myös sen vastakohta on tuomittavaa. Fyysinen koskeminen hyväilytarkoituksessa on myös epäilyttävää suomalaisessa kulttuurissa, täällä poskisuudelma ei kuulu avioliiton ulkopuolelle. Ylipäätään fyysisyys on tabu. Alastoman ruumiin esittämistä säätelevät nykyisin tarkemmat normit kuin kaksinaismoraalisena pidettynä viktoriaanisena aikana: ruumiistaan tiettyjä, tarkoin määriteltyjä osia saavat paljastaa vain tietyt mitat omaavat missit ja mallit. Keskustelussa pehmoeläinten "hyväily" on noussut jatkuvasti esiin, mutta jos vetäjä olisi käskenyt laittaa pehmolelut rakastelemaan keskenään, olisi kohu ollut nykyistäkin suurempi.)

Kun fyysisyys pilkahtaa jostain normatiivisen esittämisen raosta esiin, aiheuttaa se shokin. Vanhempien vihan, välinpitämättömyyden, turhautuneisuuden ja pahantahtoisuuden ilmapiiri ei sen sijaan ole millään tapaa ongelma. En tietenkään tarkoita, että väkivalta missään muodossa olisi hyväksyttävää. Ihmettelen vain sitä reaktiota, jonka fyysisen väkivallan esittäminen (huom. esittäminen) elottomiin (huom. elottomiin) pehmoleluihin kohdistamisesta synnyttää.

Väkivallan ja agression esittäminen on tuomittavampaa kuin näiden asioiden tekeminen. Jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme hiljaista vihaa ja patoutunutta agressiota, mutta silti tietokonepelien ja elokuvien väkivallan esittäminen puhuttaa enemmän. Pauli-Aalto Setälä tekee jeesustelun suomenennätyksen kritisoimalla taidekasvatuksen kauhukurssia samaan aikaan kun hänen edustamansa Iltalehti mässäilee todellisten tapahtumien kauhuefekteillä.

Edellisiä teesejä tukee myös uutinen, jonka mukaan Rossi-Horto on saanut uhkailuja kurssin tiimoilta ja hän on joutunut vaihtamaan puhelinnmumeronsa saaliseksi. Eli elottomaan olentoon kohdistuva fyysinen väkivalta on tuomittavampaa kuin elolliseen olentoon kohdistuva henkinen väkivalta. Eräs nainen oli tullut raivoamaan itse kurssille, Rossi-Horto kuvasi tapahtumaa "pelottavaksi".

Ja tietenkin oikeiden eläinten tappaminen ja syöminen on oikein (kunhan lapsille ei kerrota, mistä possunpaisti tulee), mutta leikkieläimien paloittelu on väärin.

Ja se, että 16-vuotias ei kykene ymmärtämään suhdettaan pehmoeläimien "tappamiseen" ei tietenkään tarkoita, että hän ei olisi kypsä tekemään päätöstä oikeiden ihmisten tappamisesta. Vuoden päästä puolella näistäkin nuorista on edessä kutsunnat, jolloin on tehtävä päätös sivarin ja intin välillä. Toivottavasti näille nuorille ei kuitenkaan intissä opeteta pehmoeläinten tappamista.

Noh, kenties pahoinpidellyt pehmohahmot voivat saada elinsiirron Sarah Illenbergerin kokoelmista.

Perussuomalaiset saivat vaalivoiton mikä sai professori Martikaisenkin toteamaan, että "oikeistopopulismi rantautui Suomeen". Etenkin Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi ja huolestuneesti tiettyjen "maahanmuuttokriittisten" edustajien äänien haravoimisesta.

Nämä maahanmuuttopolitiikan arvostelijoina profiloituneet ovat toimineet etenkin Internetissä (osoittain muiden kanavien puuttumisen vuoksi) ja kritisoineet etenkin ns. "suvaitsevaistoa" maahanmuuton ongelmien hyssyttelystä. Tämä "suvaitsevaisto", myös "vihervasemmistoksikin" nimetty ryhmä on vallankahvassa roikkuva "multikulttuurisuutta" ajava salaliitto, joka muunmuassa omistaa valtamedian ja maahanmuuttajia hyysäämällä aiheuttaa vähintään suurimman osan Suomen ongelmista, ja mahdollisesti koko länsimaisen sivilisaation tuhon.

Vaikka "suvaitsevaisto" ei olekaan sellainen, kuin "maahanmuuttokriitikot" haluavat olkinukkeleikeissään esittää, niin useinkin "suvaitsevaisto" on itse syypää niihin moniin sammakoihin, joita sen edustajat ovat suustaan päästäneet. Tästä esimerkkinä vaikka Pär Stenbäckin ehdotus, että maahanmuuttajille opetettaisiin ruotsia suomen sijasta, koska se on helpompi oppia. (Sivuseikka sinänsä on se, että monet kelpoisuusvaatimukset edellyttävät molempien kotimaisten osaamista, joten maahanmuuttajan pitää opiskella kaksi kieltä voidakseen työskennellä virassa.)

Pienten möläytysten sijasta pahin suvaitsevaiston (kyllästyin kirjoittamaan lainausmerkkejä) harhalaukaus omaan nilkkaan on naiivi käsitys maahanmuuttaijsta. Tämä konkretisoitui esimerkiksi viime eduskuntavaalien aikaan, kun puhuttiin maahanmuuttajaehdokkaista. Huolimatta siitä, että Zahra Abdulla oli varmasti ensimmäinen mustaihoinen ja muslimi (ja paljon muuta) kansanedustajaehdokas ja melkein kansanedustaja, mutta ensimmäinen maahanmuuttajaehdokas hän ei ollut. Esimerkiksi kansanedustajat kuten Jutta Zilliacus ja Hella Wuolijoki olivat taustaltaan virolaisia.

Joistain syystä kuitenkin maahanmuuttaja assosioituu johonkin lähinaapuria eksoottisempaan. Kertokaapa rehellisesti, mitä ajatuksia sana "maahanmuuttaja" herättää? Millaisen habituksen omaava henkilö kävelee mielikuvitteellista katua teitä vastaan tämän nimityksen alla? Väittäisin, että ensimmäinen mentaalinen kuva maahanmuuttajasta on tummaihoinen tai ainakin suomalaista pigmenttiä tummempi. Alkuperämaa on jossain Lähi-idän tuntumassa, naisilla on burkhat ja miehet ovat töissä kebab-ravintolassa. Joskus maahanmuuttaja voi olla kotoisin myös kauko-Aasiasta. Uskonnoltaan maahanmuuttaja on muslimi ja häntä loukkaavat pilakuvat Muhammedista ja sianlihan syönti.

Maahanmuuttaja on lapsenomainen, hieman kuin taannoinen Spr:n mainos, jossa isosilmäinen afrikkalaislapsi resuisissa vaatteissa sanoi kiitos. Kaikki maahanmuuttajat ovat ystäviä keskenään ja he kaikki haluaisivat olla kaikkien suomalaisten kavereita, mutta rasistiset suomalaiset eivät halua olla suomalaisten kavereita. Maahanmuuttaja on väärinymmärretty, rasismin uhri. Maahanmuuttajilla ei voi olla rasistisia asenteita toisia maahanmuuttajia kohtaan.

Jo pelkästään sen tilastotiedon, että suurin osa maahanmuuttajista on eurooppaalaista alkuperää pitäisi osoittaa tämä myytti vääräksi.

Sterotypiat ovat rasismin polttoainetta. On siis oireellista, että myös "suvaitsevaisto" ylläpitää stereotyyppistä kuvaa maahanmuuttajista. Toki stereotypiat ovat välttämättömiä ja positiivinen stereotypiakin on parempi kuin negatiivinen. Silti pitkällä tähtäimellä naiivien käsitysten vaaliminen kostautuu.

Vielä tänäkin päivänä maahanmuuttokeskusteluissa menevät somasti sekaisin pakolainen, siirtolainen, paluumuuttaja, turisti ja turvapaikanhakija. Tämä on tunnettu tosiasia ollut jo aikoja, mutta en ole silti vielä nähnyt tyydyttävää esitystä, jossa nämä väärinkäsitykset olisi oikaistu.

Mikä se on se kulttuuri?

Monet vanhan koulukunnan "rasistien" ajatuksista on siirtynyt "rodusta" "kulttuuriin". Kyseessä on asenne, jonka mukaan "me" olemme normaaleja, mutta muilla on "kulttuuri". Tätä kulttuuria voimme käydä katsomassa lomamatkoilla tai ihmetellä dokumenteista. Me taas olemme sivistyneen modernisoituneita ja kulttuuri on osa jotain savupirttien ajasta kumpuavaa, joka otetaan esiin juhlapäivinä. Meille kulttuuri on pyrähdys pois arjesta, heille kulttuuri on jotain, joka pakottaa heidät toimimaan tietyllä tavalla.

Esimerkiksi kunniamurhat kuuluvat tiettyihin kulttuureihin, koska niissä tapahtuu kunniamurhia. Jostain syystä kuitenkaan saman analogian mukaisesti kouluammuskelut eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin, vaikka niitä onkin tapahtunut Suomessa tiuhaan viime aikoina.

Jotenkin ymmärrän paremmin, jos maahanmuuttokriitikot käyttävät sanaa "kulttuuri" tarkoitushakuisesti, mutta hämmästyttävää on se, että myös suvaitsevaisto itse tuntuu käyttävän kulttuuri-sanaa täysin samassa deterministessä merkityksessä. Huolimatta siitä, että suvaitsevaisissa on huomattavan paljon humanisteja, joiden luulisi ymmärtävän paremmin. Esimerkiksi (poikien) ympärileikkaus tuntuu olevan asia, jota on mahdotonta kritisoida, koska se kuuluu toiseen kulttuuriin. Koska tämän kulttuurin edustajien täytyy pakonomaisesti toimia kulttuurin pakottamalla tavalla, emme voi kritisoida vaan ainoastaan "ymmärtää" (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan). Siksi ympärileikkauskin tulee Suomessa hyväksyä, koska ympärileikkauksia tehtäisiin kiellosta huolimatta.

Tällainen essentialismi tiettyä alkuperää olevista ihmisistä "kulttuurisina robotteina" on rasistinen, käytettiin sitä sitten ymmärtämiseen tai selittämiseen. Esimerkiksi ympärileikkaus ei ole mikään kulttuurin tuottama pakko vaan tarpeetonta pikkulasten rääkkäämistä. Yksilöllä on vapaus valita kulttuurista huolimatta, leikkeleekö pippeleitä vai ei. Tiettyyn kulttuuriin kuuluminen ei tee kenestäkään ihmisestä automaattisesti pahaa, mutta sen ei pitäisi olla myöskään este ajatella omilla aivoillaan.

Naisten asema tietyissä "kulttuureissa" taas on niin monitahoinen asia, etten mene siihen nyt. Harmittavan vähän kuitenkin Suomessa puhutaan esimerkiksi maahanmuuttajatyttöjen koulunkäynnistä.

Jos haluamme, että maahanmuuttajat ovat osa suomalaista yhteiskuntaa meidän tulee myös kritisoida maahanmuuttajia. Ja yhtälaillla tunnustaa, että suomalaisessakin kulttuurissa on paljon epäkohtia. Ja että kummassakaan tapauksessa on olemassa yksilönvapaus ja vastuu.

Itte oot __________(syötä tähän loukkaava attribuutti)

Suurin ongelma on lopulta se, että kumpikaan osapuoli ei suostu antamaan periksi. Vaikka vastapuoli argumentoisi kuinka asiansa järkisyillä, omista kannoista ei tingitä. Esimerkkinä Vihreiden jokin aika tekemä ehdotus, että työhakemuksen voisi jättää nimettömänä, jolloin hakemuksessa painaisi enemmän itse CV kuin nimestä paljastuva alkuperä. Helsingin sanomien kommenteissa ehdotus ymmärrettiin tahallaan totaalisen väärin vain siitä syystä, että se oli Vihreiden ehdotus ja parantaisi maahanmuuttajien asemaa.

Kun tässä taannoin luin uutisen Kaisaniemen puiston joukkoraiskauksesta, rukoilin agnostikoiden jumalaa, etteivät tekijät olisi olleet tummaihoisia. No, olivat ne. Korkeat rikostilastot maahanmuuttajien ja etenkin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa ovat ongelma, jota ei voi ohittaa. OIi tässä kyse kulttuurista tai ei, maahanmuuttoideologiassa on jotain vikaa.

Molemmat puolet tuntevat olevansa valtavirtaa vastaaan kamppaileva vähemmistö, joka on oikealla asialla. On totta, että Suomessa on edelleen paljon rasismia ja maahanmuuttajien asema on monin paikoin valtaväestoä huonompi. Mutta totta on myös, että Suomessa on vallalla hyssyttelevä mukasuvaitseva ilmapiiri. Virallinen Suomi ja valtamedia varoo ottamasta kantaa mihinkään maahanmuuttoon liittyviin ongelmiin, koska Suomeen tarvitaan lisää halpatyövoimaa tekemään töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa. Suomen taloudella on kaksi vaihtoehtoa: viedä työpaikat halvempiin maihin tai tuoda Suomeen väestöä, joka pidetään sellaisissa oloissa, että se ottaa vastaan mitä tahansa työtä. Sinänsä hyvää tarkoittava "vihervasemmisto" tekee samaan aikaan karhunpalveluksen itselleen ja toimii vielä maahanmuuttokriitikoiden maalitauluna.

Maahanmuuttokriitikot vaativat ns. mäenpääläisen maksiimin mukaan "maassa maan tavalla tai maasta pois", mikä sinänsä on vielä jotenkin ymmärrettävissä, mutta käytännössä moni maahanmuuttokriitikko ei edes halua maahanmuuttajien integroituvan suomalaiseen yhteiskuntaan. Ei ole kovin uskottavaa sanoa "en ole rasisti eikä minulla ole mitään maahanmuuttajia vastaan" ja välissä henkeä vetämättä kutsua maahanmuuttajia "lantamajoissa asuviksi apinoiksi". Maahanmuuttokriitikot väittävät kritisoivansa maahanmuuttopolitiikkaa, eivät maahanmuuttajia sinänsä. Tämä retorinen kikkailu olisi uskottavampaa, jos maahanmuuttokriitikot eläisivät kuten opettavat ja esimerkiksi hankkisivat ystäviä maahanmuuttajista, jotka "elävät maassa maan tavalla" (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan). Tosin eipä sillä, että suvaistovaisillakaan olisi keskimäärin kovin montaa eksoottista ystävää.

Viime perjantaisen Helsingin kirjamessujen paneelikeskustelun perusteella ainakin Olli Löytty tuntui ymmärtävän mistä on kyse (valitettavasti hän puhui vain vartin, kun Hannu Taanilan piti päästä kertomaan puujalkavitsejä). Hänen mukaansa suvaitsevaiston "kaikille kivaa"-retoriikka ei toimi, koska se perustuu porkkanaan, joka ei maahanmuuttokriittisille maistu. Monimuotoisuus ja -arvoisuus eivät ole heille mikään tavoiteltava tila. He ovat pääasiassa keskiluokkaa, joka haluaa käydä töissä ja asua lähiöissä, joissa ei törmää yllätyksiin. Ohessa Hesarin artikkeli kirjasta. En tiedä nollaako HS kommentit tietyn ajan jälkeen, mutta tämä lienee ainoa näkemäni maahanmuuttoaiheinen artikkeli, jossa ei ole ollenkaan kommentteja. Kenties maltillisuus ei herätä tässä aiheessa intohimoja.

Lopuksi

En ole järin optimistinen. Olen pidättäytynyt kommentoimasta tätä keskustelua, koska järjen ääni on siinä niin harvinainen. Jos et ole puolesta tai vastaan, olet kaikkia vastaan. Toiset vihaavat ja toiset vihaavat vihaajia. En usko kummankaan osapuolen olevan valmis maltillisuuteen, komporomisseihin tai kuulemaan toisen osapuolen argumentteja. Tämä tulee nostamaan Perussuomalaisten kannatuksen pilviin.

Koska blogin kommentointi on kiinni lapsipornospammin vuoksi, kommentit voi lähettää gmail.com-osoitteeseen jmkark. Kommentin julkaisuun vaikuttaa positiviisisesti rehellinen omalla nimellä esiintyminen ja asiassa pysyminen, negatiivisesti vaikuttaa seppolehtoilu, lapsellinen inttäminen ja naama punaisena vaahtoaminen. Koska minun aikani on kokopäivätyöstä ja kokopäiväopiskelun vuoksi rajallinen, en lupaa vastausta viesteihin.

Digitodayn ja Hesarin keskusteluita lukiessaan tulee suorastaan tippa silmään, kun keskustelijat kilvan päivittelevät, millainen sananvapauden sankari ja vapaan yhteiskunnan marttyyri on vaiennettu, kun Seppo Lehto on viimein laitettu istumaan sitä kakkua, johon hän on mättänyt pikahiivaa jo vuosien ajan.

Keskusteluiden perusteella saisi sen kuvan, että Suomen ilkeä diktatuurikoneisto olisi sulkenut intellektuelli-toisinajattelijan vankilaan, vieläpä täysin väärin perustein. Pian on jo jokainen klisee käytetty kun ristiinnaulittu maahanmuuttokriitikko heiluu tuulessa ja Suomen stasi punoo oikeusmurhiaan lehtolapsien pään menoksi. Vanha Isä Aurinkoinen on noussut haudasta ja vaientaa suomalaista keskustelukulttuuria.

Okei, palataanpa nyt reaalimaailmaan.

Tuomio, 2 vuotta ja 4 kuukautta, on toki melko kova. Tähän kuitenkin lasketaan aikaisemmat ehdonalaiset tuomiot. Olisikohan Sepon kannattanut muistaa, että vaikka ehdonalainen onkin luonteeltaan varoitus, niin se on myös vakava varoitus. Jos ehdonalaisen aikana syyllistyy rikoksiin, niin tällöin myös ehdollisena annettu tuomio istutaan.

Lisäksi kyse ei ole pelkästään yksittäisistä kirjoituksista, vaan yksityisten henkilöiden pitkäaikaisesta vainosta. Painotan sanaa yksityinen, sillä julkisuuden henkilöillä ei nykyjournalismin aikana ole kunnian tai yksityisyydensuojaa. Uhreina on kuitenkin ollut sekä julkisuuden henkilöitä, kuten poliitikkoja, että kymmeniä, ellei satoja yksityisyydenhenkilöitä, naisia ja miehiä, eläviä ja edesmenneitä. En tiedä, mitä Lehto tekee työkseen, mutta roskamateriaalin määrästä päätellen hän on harrastanut toimintaa kokopäiväisesti vuosien ajan. Jo pelkästään blogisivuja on satoja, keskustelupalstoilla viestejä on varmasti tuhansia.

Sepiä on hyysätty ja taputeltu päähän jo vuosien ajan. Aina silloin tällöin lehtien pikku-uutisissa seikkailee "tamperelainen internetpersoona", joka tehtailee loukkausia poliitikoista, mutta on varottu yllyttämästä hullua ja antamasta liikaa huomiota. Pahimmista kolttosista, kuten väkivallanteoista ja kotirauhan häirinnästä, on langetettu vahingonkorvauksia, lähestymiskieltoja ja ehdollista. Niillä ei ole kuitenkaan ollut mitään vaikutusta. Paitsi päinvastaista. Nyt hän on sitten saanut huomiota kerrakseen, ja päässyt Jan Husiksi Jan Husin paikalle, kuten on aina toivonut.

Hullujen yllytyksestä puheenollen, on jotenkin turhauttavaa palata jälleen tähän aiheeseen. Mutta ilmeisesti on pakko, koska tyypillinen kommentti HS:n keskusteluissa on seuraava:

Kun virkakoneiston jäseniä itseään on loukattu, mitään sääliä ei tunneta eikä mikään rangaistus ole liikaa. Lukekaapa joskus huviksenne Solsenitsynin Vankileirien saaristo, niin saatte ihmetellä, miten mitättömistä teoista on voitu antaa 10 tai jopa 25 vuoden tuomioita.

Ehkä Seppo onkin Suomen Solsenitsyn?

Myös minä olen joutunut Sepon kohteeksi, joskin hyvin pienimuotoisesti. Kommentit olivat muistaakseni kuvan kera jossain keskustelupalstalla ja niissä minun nimiseni henkilö yhdistettiin ensimmäisessä persoonassa melko kieroutuneisiin sukupuolivietteihin. Viestit poistettiin kyseiseltä keskustelupalstalta, mutta ne olivat melko pitkään nähtävissä mm. Googlen hakutuloksissa minun nimelläni ensimmäisellä sivulla. Ei tästä sen enempää, itse suhtauduin asiaan lähinnä huumorilla. Muistaakseni lähetin Sepolle mainospaketin sivustoista, joilla sai katsella afrikkalaisten miesten välisiä hellyydenosoituksia, Seppoa hänen kirjotustensa perusteella aihe tuntui kiinnostavan.

Ymmärrän kuitenkin, että kaikki eivät suhtaudu asiaan näin kevyesti. Varsinkaan, jos törkykirjoittelua on jatkunut pidempään. Joku kehuu keskustelupalstalla, että:

Jos joku kirjoittelee allekirjoittaneesta epäilyttävää tekstiä nettiin - no hei, kyllä minun sanavarastostani löytyy niin karkeaa tavaraa että toisella puolella voi alkaa punastuttamaan.

Toivotan nimimerkille onnea valitsemallaan tiellä, mikäli aikoo ylittää Seppo Lehdon loanheiton määrässä ja laadussa. Moni vähemmän karkeatavaraisella sanavarastolla varustettu sen sijaan ei suhtaudu asiaan kevyesti, jos työnantaja, sukulainen, tuttava tai vaikkapa oma lapsi googlettaa asianomaisen nimellä, ja tulossivu on täynnä Sepon lähettämää saastaa kuvalla ja kotiosoitteella varustettuna. Tai mikäli tätä informaatiota lähetettäisiin sähköpostilla varsin kattavalla otannalla.

Itse en lähtisi --enkä lähtenytkään-- välttämättä tekemään rikosilmoitusta, mutta ymmärrän, jos joku muu sadoista uhreista tekee. On helppo hymistellä sananvapaus-diipadaapa, kuka tahansa voi kirjoittaa sinusta mitä tahansa tai levittää sinusta huhua netissä, että olet pedofiili, etkä voi tehdä asialle mitään, koska onhan toki kaikilla vapaus loukata toisia miten alatyylisesti tahansa. Täytyy vain oppia sietämään ja suvaitsemaan ja muistaa selitellä kysyttäessä, että heh-heh, ei se muuten ole minun blogini, vaikka siinä niin sanotaankin.

Kaikilla ei ole ehkä halua lähteä näiden Seppojan kanssa paskanheittokilpasille, eikä välttämättä teflonpinnoitetta, johon ei lika tartu. Ei ole harvinaista, että pitkään jatkunut nettikiusaaminen ja häiriköinti on johtanut jopa itsemurhaan. Uhrien joukossa on myös useita naisia, ja siitäkin huolimatta, että leimaudun konservatiiviksi, olen sitä mieltä ettei kenenkään naisen pitäisi joutua Sepon häirinnän kohteeksi.

Jos portsari poistaa ravitsemusliikkeestä häiriköivän juopon, joka haastaa riitaa ja huorittelee paikalla olevia naisia, niin loukataanko silloin tämän sanavapautta?

Niinno, omalla tavallaan tietysti Seppo on huvittava kylähullu, maailmankylän raitilla törkeyksiä huuteleva elämäntapaidiootti. Tietysti on harmillista, että tämänkaltainen spontaani humoristi suljetaan linnaan, mutta liika on liikaa. Ainakaan minä en näe, että tämä olisi voinut päättyä millään muulla tavalla. Ongelma tässä on lähinnä se, että yhdyssanat kuten "oikeusmurha" ja "sanavapaus" nousevat esiin kerta toisensa jälkeen. Sekä oikeusvaltiota, että sanavapautta kannattavana näen kyllä hiukan ongelmallisena, että juuri Seppo Lehdosta tehtäisiin sananvapauden kirkasotsainen maskotti. Jotain rajaa, hei.

Jos sen sijaan tämä "en ole rasisti, vaan maahanmuuttokriitikko"-jengi haluaa tehdä Seposta miehen, joka kärsi heidän syntiensä tähden ja uskalsi sanoa "neekeri", niin siitä vaan, pitäkää hyvänänne.

Ja jos tätä tuomiota verrataan muihin tuomioihin, niin kyllä, olen sitä mieltä, että esimerkiksi raiskauksista pitäisi saada isompia tuomioita. Tämän kaltaisista henkisistä raiskauksista ei kuitenkaan pitäisi päästä yhtään sen vähemmällä.

Noniin, ei tästä sen enempää. Seppo meni linnaan. Kellä tulee ikävä, käsi ylös.

No voi vittu teidän kanssanne.

Toimittaja Leena Hietanen on kirjoittanut WSOY:n Barrikadi-sarjassa julkaistun pamfletin "Viron kylmä sota", jossa hän kutsuu Viron vuonna 1944 tapahtunutta miehitystä myytiksi.

Hietasen pamfletti jatkaa Martti Turtolan kirjan aloittamaa keskustelua siitä, liittyikö Viro vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Pamfletin sanoma on yksipuolisesti se, että Viro liittyi Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, miehitystä ei tapahtunut ja päin vastoin, Viro hyötyi Neuvostomiehityksestä. Hietasen mukaan miehitys on pelkkä myytti, jonka tarkoituksena on oikeuttaa Viron "apartheid-politiikka" ja "etninen puhdistus".

En tässä erittele, mitä virallinen historiankirjoitus kertoo vuosien 1939-45 yksityiskohdista tai Neuvostoliiton hirmuteoista, kiinnostuneille suosittelen vaikkapa teoksia Toivo Raun, Viron Historia (1989) tai Ants Oras, Viron kohtalon vuodet (1989). Edellinen on yleiskatsaus Viron historiaan, jälkimmäinen on jossain määrin poliittinen teos.

Omista taustoistani sen verran, että asuin Virossa vuosina 2003-2004. Olen opiskellut Turun yliopiston Viron kielen ja kulttuurin opetusohjelman yhtä kurssia lukuunottamatta läp ja kirjoitan tällä hetkellä artikkelikokoelmaa Viron kirjallisuudesta. Minulla on sympatioita virolaisia kohtaan, mutta minulla ei ole mitään erityistä venäläisiä vastaan. Sukujuureni isän puolelta ovat Vienan Karjalasta.

Kirjoitus koostuu pääosin Helsingin Sanomien verkkolehteen jättämistäni kommenteista, jatkettuna ja puhtaaksikirjoitettuna.

Viron "vapautus" on myytti

Neuvostoliiton hirmutekojen kieltäminen on sama kuin holokaustin kieltäminen: yhtä kieroutunutta, yhtä hatarilla pohjilla ja yhtä lailla poliittisten tarkoitusperien ajamista. (Samaa vertausta käyttää myös kirjailija Sofi Oksanen.)

Miten niin muka Viroa ei miehitetty? Mitä muuta neuvostoarmeija sitten Virossa teki?

On toki totta, että teknisesti kaikki tapahtui legitiimisti: Pätsin ja Laidonerin piiri suostuivat Neuvostoliiton uhkavaatimuksiin. On kuitenkin naurettavaa jälkiviisastelua tänä päivänä väittää, että Viron olisi pitänyt tehdä vastarintaa. Molotov-Trippentrop sopimuksella Eurooppa oli joka tapauksessa jaettu kahtia. On typerää jälkeenpäin jossitella, mitä jonkun pienen valtion olisi pitänyt tehdä, kun kaksi maailman suurinta sotilasmahtia jakoi Euroopan etupiireihinsä. Olisiko pitänyt taistella yksin vai antautua ja uhrautua, jotta olisi säilyttänyt kirkkaimman kruunun? Virolaisille kävi huonosti,  Suomi teki vastarintaa ja säilytti itsenäisyytensä, mikä on tietenkin hieno asia. Suomi teki sen natsi-Saksan tuella, mikä on kansallinen häpeä. Puola ja Unkari tekivät vastarintaa, mutta eivät pystyneet pysäyttämään puna-armeijaa. Olisiko Viro pystynyt?

Venäjän nykytulkinnan mukaan Viro liittyi Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, joten kyyditykset ja diktatuuri olivat sen oma valinta, josta ei voi valittaa. Jostain kumman syystä Neuvostoliitosta oli kovin vaikea irrota, "vapaaehtoisuudesta" huolimatta. Historiankirjasta voi kääntää esiin vaikka vuodet 1956 ja 1968. Ainakin nykyisen historiantulkinnan mukaan Neuvostoliitto murskasi molempina vuosina kansanliikkeen, jonka tarkoituksena oli irrottautua sosialistisesta leiristä. Jos taas Hietasen historiankirjan tulkinta on toinen, niin silloin en pidä hänen argumenttejaan Viron asiastakaan kovin relevantteina.

Hietanen kutsuu miehitystä "myytiksi". Olen minäkin poststrukturalismini lukenut ja tiedän, mikä on myytti. Historiallisille, konkreettisille tapahtumille annetaan jokin tulkinta, josta muodostuu myytti. Myytin käsite ei välttämätä ota kantaa siihen, onko se "tosi" vai "epätosi". Voidaan sanoa, että miehitys on virolaisille "myytti", eli tietty tulkinta historiallisesta tapahtumasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei miehitystä tapahtunut.  Yhtälailla myytti on käsitys siitä, että Stalin vapautti Euroopan natsismilta ja meidän kaikkien, eritoten itäeurooppalaisten, tulisi olla siitä kiitollinen. Pronssisoturi edustaa tätä myyttiä.

Jos miehitys on myytti, niin mikä tekee sankarillisesta vapauttajapuna-armeijasta paremman myytin? Mitä tällainen myytti palvelee?

Ulkopuolisen silmin, puolueellisin silmin

Olen tietysti samaa mieltä, että miehitys ei oikeuta tämän päivän vironvenäläisten syrjimistä. Mutta ehkä se selittää sitä. En vain ymmärrä, miksi Hietanen haluaa sohia muurahaispesää entisestään väittämällä, ettei Viroa miehitetty tai väheksymällä kyyditysten uhreja. Eikö mielummin olisi kaikille parempi unohtaa menneet, eikä entisestään kiristää vastakkainasetteluja? Eikö järkevämpää olisi objektiivisesti analysoida molempia myyttejä ja koettaa löytää kompromisseja?

Toki virolaisten asenteissa olisi parantamisen varaa. Tiedän monia fiksujakin virolaisia, joille venäläinen on 'tibla', ja jotka suhtautuvat erittäin kielteisesti kaikkiin venäläisiin. Asenne on usein se, että venäläisten odotetaan integroituvan, mutta koskaan venäläinen ei voi integroitua "tarpeeksi hyvin". Jos muuten täydellistä viroa puhuva venäläinen käyttää virheellistä sijamuotoa, saa hän kuulla saarnan siitä, miksi ei ole oppinut viroa tarpeeksi hyvin. Ylipäätään rasismi on ongelma nyky-Virossa ja koskee myös muita etnisiä ryhmiä venäläisten lisäksi. Vaikka pidän sitä tiettyjen syiden vuoksi ymmärrettävänä, en pidä sitä hyväksyttävänä.

Silti olisi ylimielistä mennä suomalaisena besser-wisserinä saarnaamaan suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä jonnekin, missä on etninen konflikti kärjistynyt. Toki olen sitä mieltä, että serbien ja albaanien, hutujen ja tutsien, tiibetiläisten ja kiinalaisten, israelilaisten ja palestiinalaisten, katolisten ja protestanttien, mustien ja valkoisten pitäisi elää sulassa sovussa keskenään, mutta olisi naiivia jonkun ulkopuolisen ohittaa sukupolvien viha, alistus ja murhatut sukulaiset, ja ihmetellä miksi etniset ryhmät vihaavat toisiaan. Toivon, että aika parantaa haavat, mutta en mene heristelemään sormeani.

Huomattava ero Baltian ja Balkanin välillä kuitenkin on, ettei ryhmien välinen vihanpito ole riistäytynyt väkivallan kierteeksi. Toisin kuin Hietanen toivoo. Hänen mukaansa venäläisvähemmistöltä on oikeutettua odottaa samanlaisia toimia in IRA:lta. Hänen mukaansa tilanne voidaan ratkaista vain "verellä ja raudalla" (Lähde) ja "virolaisten verilöyly alkaa pian". Tämän jälkeen, kun terroriteot ovat syösseet maan kaaokseen, Venäjä voi tällä perusteella tehdä sotilaallisen intervention.

Kuka on fasisti ja rasisti?

Ulkopuolisen moraalista sormenheristelyä pahempi on vain ulkopuolisen vihanlietsonta. Hietasen retoriikka on vastenmielistä ja sairasta. Hänen kaltaisensa ihmiset eivät näe rikkaa omassa silmässään. He vaahtoavat muiden "fasismista" ja "rasismista", mutta heidän oma retoriikkansa ja sen sisältö on väkivaltaa, rasismia, militarismia, kolonalismia ja valheellista propagandaa, kaikkea sitä, mikä tekee juuri fasismista vastenmielistä.

Blogissaan Hietanen vertaa Viron tilannetta muunmuassa Jugoslavian "etniseen puhdistukseen", Etelä-Afrikan apartheidiin ja Palestiinan tilanteeseen. Sekä tietenkin natsi-Saksaan, hänen mukaansa virolaiset ovat fasisteja, Virossa on keskitysleirejä ja patsaskiistaa hän kutsuu "kristalliyöksi". Kirjoituksessaan "Alfred Rosenberg - Viron lahja maailmalle" , Hietanen vihjaa virolaisten olevan välillisesti syypäänä juutalaisten joukkomurhaan.

Paitsi, että vertaukset ontuvat, niin ne ovat käsittämättömän kaukaa haettuja. Alkaen vaikka siitä, että "kristalliyönä" natsit rikkoivat juutalaisten kauppojen ikkunoita, ei toisin päin. Viron kristalliyö oli Venäjältä masinoitu mellakka, jossa venäläiset rikkoivat virolaisten ikkunoita. Vertaus ampuu itseään jalkaan todella pahasti. On toki ikävää, että nämä kaksi kansanryhmää eivät tule toimeen keskenään ja venäläisten pitää käydä kielikokeessa, mutta sen vertaaminen vaikka Srebrenican joukkomurhaan tai Saksan tuhomisleireihin häpäisee niiden uhreja. Tai varsinaisesti Hietanen ei mainitse Srebrenicaa, koska slavofiilinä Jugoslavian konfliktin uhreja olivat serbit ja roistoja albaanit. "Etninen puhdistus"  kuitenkin oli serbialaisten termi albaanien joukkomurhalle, ja siihen Hietanen Viron tilannetta vertaa.

Muistutetaan kuitenkin, että Viro ei ole pommittanut, joukkoteloittanut tai kaasuttanut venäläisiä, toisin kuin edellisissä vertauskohdissa. Viro on ainoastaan vaatinut viron kielen taitoa kansalaisuuden saamiseksi (myös Venäjällä kansalaisuuden saamiseksi tulee läpäistä kielikoe). Hietasen ylisanat ja äärimmäiset vertaukset menettävät tehonsa ja paljastavat, että hänen mielipiteensä eivät ole mitään muuta kuin vainoharhaista vihaa.

Ainoa historian hirmuteko, johon Viron tilannetta Hietanen ei vertaa, ovat Neuvostoliiton puhdistukset ja kyyditykset. Sensijaan Neuvostoliiton kielipolitiikasta hän muunmuassa sanoo:
"Suomensukuisten kansojen säilymisessä Neuvostoliitossa on hyvin paljolti kiittäminen leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa, jonka jatkaja oli Stalin." (Lähde)

Hietanen ylistää Neuvostoliittoa ja neuvostolliittolaista demokratiaa. (Aamulehti)Tuntuu turhauttavalta keksiä päteviä argumentteja jotain noin vinksahtanutta historiakäsitystä vastaan. Siitäkin huolimatta, että syyllistyn vakavaan ad hominen -virheeseen, kysyn, voiko näin puolueellisesti asioihin suhtautuvaa ottaa tosissaan?

Mikä on vähemmistö?

Globaalisti katsottuna virolaiset ovat vähemmistö. Maailmassa on noin 1.1 miljooonaa virolaista ja 135 miljoonaa venäläistä. Muutamia pakolaisyhteistöjä esim. Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, virolaisia on vain Virossa. Venäläisillä on käytössään maailman suurin valtio Peisinjärveltä Beringinsalmelle. Olisiko liikaa vaadittu, että virolaiset saisivat pitää tämän yhden naurettavan pienen maapalan Venäjän laidalla?

Joissakin tapauksissa on perusteltua antaa vähemmistölle tiettyjä erioikeuksia vähemmistön säilymisen vuoksi, näin Suomessakin tehdään Ahvenanmaalla ja saamelaisalueilla. Jos virolaisia ei ole Virossa, niin he kansana katoavat. Venäläiset eivät ole katoamassa minnekään, vaikka maailmassa olisikin paikkoja, joissa he eivät pärjää äidinkielellään.

Sama koskee monia muita suomalais-ugrilaisia vähemmistökieliä, jotka ovat katoamassa venäjän vaikutuksen vuoksi. Jos taas jollekin oma etninen tausta on häpeä (kuten Hietaselle tuntuu olevan) , on se hänen oma häpeänsä. Hietanen kutsuu Venäjän vähemmistöjä "kuolleeksi hevoseksi", joiden olisi parempi kadota ja sulautua venäläiseen valtaväestöön. (Lähde)

Jos Venäjä oikeasti välittäisi Baltian venäjänkielisistä, kutsuisi se syntyperäiset venäläiset paluumuuttajina Venäjälle. Jos kerran venäläisten asema on yhtä kamala, kuin juutalaisten asema natsi-Saksassa (kuten Hietanen väittää), niin luulisi, että venäläiset joukoittain pakenisivat Virosta. Kuten virolaiset joukoittain pakenivat länteen miehitetystä Virosta vuonna 1944. On tietenkin ihmisoikeuksien polkemista pakottaa ihmistä vaihtamaan asuinpaikkaansa, mutta jos kerran Viro on maanpäällinen helvetti ja Venäjä paratiisi, niin miksi venäläiset eivät muuta Venäjälle? Tallinnasta rajan yli on vähemmän matkaa kuin Turusta Tampereelle, ja Narvassa pitää mennä vain "tois puol jokkee".

Esimerkiksi Suomi kutsui 1600-luvulla Venäjälle muuttaneet inkeriläiset takaisin. (Lähde)  Suuri osa näistä tietenkin on eläneet koko elämänsä Venäjällä, ja he ovat umpivenäläisiä. Samoin Saksa on antanut Venäjällä asuville etnisille saksalaisille oikeuden muuttaa Saksaan, mikäli heidän isovanhemmistaan toinen on ollut saksalainen. Esimerkkejä löytyy useita. Jostain syystä kuitenkin muuttosuunta on jatkuvasti Venäjältä länteen, harvemmin Venäjä on kutsunut etnisiä venäläisiä takaisin emomaan huomaan. Jopa Hietasen esimerkissä (jota hän pitää virolaisen rasismin räikeimpänä esimerkkinä), jossa entisiä venäläisiä puna-armeijan upseereja karkotetaan Virosta Venäjälle, maksajana on Yhdysvallat. (Lähde) Näin vähän Venäjä siis välittää venäläisvähemmistöstä Baltiassa.

Todellisuudessa etniset venäläiset Baltiassa ovat Venäjän poliittinen nappula. Venäjällä on paljon niitä, jotka haikailevat Neuvostoliittoa ja sen imperiumia takaisin. Kolonialistinen diskurssi tarvitsee myyttejä, ja Baltian venäläisten tilanne on yksi myytti, jolla nashi-nuoria saadaan liikkeelle.

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rikos

Rasistisen materiaalin levittäminen ja kansanryhmää vastaan kiihottaminen on Suomessa kiellettyä. Periaatteessa Hietanen syyllistyy blogissaan tähän. Hän kutsuu suomalaisia ja virolaisia nimellä tsuhna, joka on venäjän kielen halventava sana suomensukuisista kansoista ja kuuluu samaan sarjaan kuin "nekru", "ryssä", "rättipää" tai "manne" . Hänen mukaansa "tsuhnan tärkein ominaisuushan on satumainen tyhmyys." Koska Hietanen kuitenkin itse kuuluu kyseiseen ryhmään, vaikka tuskin haluaisi, on vaikea pitää tätä rasismina, vaikka sitä se on. Korvaa vaikka "tsuhna" jollakin muulla edellämainituilla halventavilla kansallisuusnimityksillä, niin huomaat mitä tarkoitan.

Hietanen syyllistyy myös kiihotukseen kansanryhmää vastaan toivomalla konfiliktille veristä ratkaisua. Ongelmallista kuitenkin on, että hän kirjoittaa suomalaisille ja toivoo toimia venäläisiltä. Näin ollen se ei varsinaisesti ole kiihottamista kansanryhmää vastaan. Tosin, en epäile lainkaan, etteikö Hietanen olisi samoja asioita saarnannut venäläisillekin, mutta se taas ei välttämättä kuulu Suomen lain piiriin.

Suomessa on sananvapaus, toisin kuin vaikkapa entisessä Neuvostoliitossa, ja myös Hietasella on oikeus mielipiteeseensä. Historian vääristely ja vihanlietsonta on eri asia, mutta en silti lähtisi pamflettia sensuroimaan. Ehkä on parasta, että opus jätetään omaan arvoonsa: rasistisen vihan ilmaukseksi, jonka taustalta löytyy neuvostoimperialistinen kieroutunut historiakäsitys. 

Kommentit

Koska blogi on joutunut spämmihyökkäyksen kohteeksi, on kommentointimahdollisuus pidempi- mutta väliaikaisesti poissa käytöstä. Kommentteja voi halutessaan lähettää osoitteeseen jmkark@gmail.com, ja ne julkaistaan tämän kirjoituksen alla.

Tänä vuonna on kuollut kaksi suurta humanistia. Ensin lähti Kurt Vonnegut viime huhtikuussa, eilen 27 12 2007 kuoli virolainen kirjailija Jaan Kross.

Viron kirjallisuudelle Krossin kuolema on suuri menetys: 87-vuoden ikäisenä kuollut Kross oli jo eläessään klassikko pienen kansakunnan kaapin päällä.

Molempia yhdistää myös asia, joka yhdistää koko heidän sukupolveaan: toinen maailmansota. Sodan aikana Krossin vangitsivat ensin saksalaiset, sitten venäläiset. Näitä absurdeja tapahtumia Kross on kuvannut alter egonsa kautta novellikokoelmassa "Silmien avaamisen päivä" (1988). Syy saksalaisten vangiksi joutumiseen oli mobilisoinnin pakoileminen: saksalaiset värväsivät virolaisia armeijaansa johon Kross ei halunnut kuulua. Venäläiset vangitsivat hänet "kansallismielisyydestä" syytettynä ja hänet kyydittiin, kuten koko virolainen sivistyneistö, pakkotyöleirille Siperiaan. Pienten valtioiden lakitieteen opiskelijat olivat molempien totalitaaristen valtojen vihollisia.

Vaikka Kross onkin tunnettu lähinnä laajoista historiallisista romaaneistaan, aloitti hän runoilijana. Hänen esikoisteoksensa "Söerikastaja" ("Miilunpolttaja", suomentamatta) ilmestyi vuonna 1958. Tällöin hän oli jo 38 vuotias, sota ja karkotus Siperiaan hidastivat luovan työn aloittamista. Krossin runous uudisti virolaisen runon kieltä: 50-60-luvun vaihteessa runous muuttui vapaamitalliseksi, ja Kross oli ensimmäisiä vapaan mitan käyttäjiä.

Vuonna 1970 runous vaihtui proosaan, eikä Krossilta ole sen jälkeen ilmestynyt runokokoelmia. Neljän romaanin sarja "Kolme katku vahel" (1970- 80, suom. Uppiniskaisuuden kronikka) kertoo Balthasar Russowista, 1500-luvulla eläneestä munkista ja kronikoitsijoitsijasta. Teoksen laajempi konteksti liittyy liivinmaan sotaan venäläisten, ruotsalaisten ja puolalaisten välillä.

Romaanisarjan kertojaminä, Russow, oli peräisin talonpoikaisista juurista, ja Krossin teosten henkilöille onkin tyypillistä, että he ovat sääty- ja luokka-asetelmaltaan jotenkin ylhäisön ja alhaison välissä. Teosten näkökulma on aina tapahtumia sivusta tarkkailevan sivistyneen humanistin. Tämä pätee myös kirjailijaan itseensä: Kross ei ole koskaan kuulunut valtaeliittiin (lukuunottamatta kenties turhauttavaksi luonnehdittua kansanedustajakauttaan 90-luvun alussa), toisaalta hän on aina akateemisen taustansa vuoksi erottunut "tavallisesta rahvaasta".

Krossin romaaneilla on tärkeä rooli virolaisessa identiteetin rakentamisessa. Toisaalta niiden merkitys on siinä, että ne tuovat historiaa näkyväksi; identiteettiään etsivällä kansalla on aina tarve luoda oma historiansa. Lähihistoriaa käsittelevät teokset Wikmanin pojat (1988) ja Mesmerin piiri (1995) sijoittuvat 1920-30-luvulle ensimmäisen tasavallan aikaan, eli Krossin sukupolven nuoruuteen, aikaan josta oli pitkään vaiettu, joka poliittisista tai henkilökohtaisista syistä. Toiseksi, romaaneillä on allegorinen merkitys: liivinmaan sodan kuvausta on pidetty toisen maailmansodan allegoriana. "Keisarin hullu" (1978) kertoo 1800-luvulla eläneestä aatelismiehestä, joka vaatii keisarilta uudistuksia kansalaisoikeuksien suhteen ja joutuu vankeuteen ja myöhemmin julistetaan tämän vuoksi mielisairaaksi. Vaikka kirjailija on itse kiistänyt kirjoittaneensa Neuvosto-Viron allegorian, sellaisena sitä on silti luettu. Teokselle povattiin pitkään Nobel-palkintoa, mutta se jäi saamatta.

Kross tunnettiin suurena suomenystävänä. Hän puhui suomea jonkin verran ja vieraili Suomessa usein. Kross on käännetyin ja luetuin virolainen kirjailija Suomessa, koko hänen keskeinen tuotantonsa (lyriikkaa lukuunottamatta) on ilmestynyt Suomeksi. Toivottavasti myös piakkoin ilmestyvä omaelämänkerta käännetään.

Henkilö Jaan Kross on kuollut, mutta kirjailija Jaan Kross ei kuole koskaan.

• Yks tehyläinen tässä hei, saataisiks me mennä lakkoon tai joukkoirtisanoutua, kun pitäisi vähän työtaistella?
• Ette tietenkään, teidän työnne on niin tärkeää, ette te voi mennä lakkoon tai joukkoirtisanoutua missään tapauksessa.
Saataisiks me sitten lisää palkkaa?
• No ei se nyt niiiin tärkeää työtä ole.

• Yks tehyläinen tässä hei, saataisiks me mennä lakkoon tai joukkoirtisanoutua, kun pitäisi vähän työtaistella?
• Ette juuri nyt, pääministeri on pipinä. Sen pitää pääästä hoitoon.
  (kohtalon ironiaa, johon tosin saattaa vaikuttaa se, että PM tuskin käy hoidossa kunnallissairaalassa.)

• Eläköön liberalismi! Kannatamme liberalismia kaikessa! Kysynnän ja tarjonnan laki määritelköön yhteyskunnan realiteetit!
• Hoitajille on paljon kysyntää. Heidän palkkansa varmaan nousevat kohta?
• -Hoitajat? Mutta sehän on kutsumusammatti!?

Mutta miten käy, joudutaanko myös Alkon työntekijöille säätämään pakkolaki, kun Suomen kansa rynnii kaduille viinahanojen sulkeutuesssa? Vai voivatko hoitajat sittenkin jättää menemättä töihin, kun viinan aiheuttamat sairaudet ja vammat eivät enää täytä 60% heidän työtaakastaan?

Katso tarkkaan, ja kerro rehellisesti: kumpaan suuntaan tanssityttö pyörii?

Jos tanssijatar pyörii myötäpäivään, käytät enemmän oikeata aivolohkoasi. Jos taas vastapäivään, vasen aivolohko on sinula vallitsevana.

Itse olisin ensinäkemältä ollut valmis myymään sieluni vanhalle vihtahousulle sen puolesta, että tyttelihyrrä pyörii myötäpäivään (mistä tietenkin olin hyvilläni, sillä onhan oikeaa aivolohkoa pidetty taiteellisempana). Niin sulavasti hahmo pyörii kellonviisareiden suuntaan kuvittelemani kellotaulun päällä.

Mutta kun tarpeeksi kauan tuijottaa, niin uskomatonta kyllä: hahmon saa pyörimään myös vastapäivään. (Tosin en saa sitä kääntymään enää takaisin, ja päätäni särkee.)

Aivopuoliskoista en tiedä, mutta tämä on ainakin hyvä osoitus siitä, miten kaksi ihmistä näkee saman asian kahdella eri tapaa. Ennen kuin oppii näkemään asiat myös toisella tavalla, oma tapa vaikuttaa ainoalta oikealta: näkeehän sen nyt tyhmäkin, että myötäpäivään se pyörii!

Tänä vuonna jaettiin ensimmäistä kertaa huumorin Nobel-palkinnot. Rauhan huumorinobelin sai Yhdysvaltain armeijan projekti homopommin kehittämiseksi.

Homopommin.

Tämä vitsi kirjoittaa itse itsensä. Jotenkin kaikki tästä veistetyt puujalat ovat niin ilmeisiä, että mitään originaalia tästä on vaikea keksiä. Kuvitelkaa nyt: homopommi, kemiallinen ase, joka tekee kohteistaan homoseksuaaleja.

Mutta mitä tapahtuu, jos altistunut on jo valmiiksi homo? Entä mitä tapahtuu naisille? Homopommin olemassaolo kumoaisi käsityksemme elämästä, maailmankaikkeudesta ja sen sellaisesta.

Millainen käsitys homoista pommin kehittelijöillä oikein on? Ehkä sama kuin siinä vanhassa sananlaskussa "ne on kuulkaa pitkätukkahomoja kaikki, jotka ei käy armeijaa". Ehkä pommiekspertit ajattelevat, että pommin räjähdettyä ja savun hälvettyä vihollinen alkaa puhua nasaaliäänellä, pukeutua muotivaatteisiin ja ryhtyy sisustussuunnittelijaksi tappamisen sijaan.

Suomen kannattaisi investoida tähän salaiseen aseeseen tietenkin vain siinä tapauksessa, että sota uhkaa itänaapurimme kanssa.

Vai muuttuvatko uhrit aivottomiksi homoseksuaalizombeiksi (kuvitelkaa elokuvasarja Resident Evil), jotka panevat kaikkea mikä liikkuu?

Toisin kuin yleensä asekehittelyä, kannatan tämän aseen kehittämistä loppuun asti. Hyvä idea olisi myös ns. jarrun lisäämisen sijasta homokaasuttaa maailman armeijat säännöllisin väliajoin. (Vrt. Veikko Huovisen Kellog's Cornflakes-suunnitelma kirjassa Rauhanpiippu.)

Sairaanhoitajien työ on niin tärkeää, että he eivät voi mennä lakkoon.

Sairaanhoitajien työ ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että heille voisi maksaa lisää palkkaa.

Lastentarhanopettajien työ on yhtä tärkeää kuin sairaanhoitajien.

Lastentarhanopettajien työ kuitenkaan ei ole niin tärkeää, että heidän lakollaan olisi mitään merkitystä.

Ratkaisu: suomalaiset hoitajat viedään Norjaan, jossa heille maksetaan sitä palkaa, jonka he ansaitsevat. Tilalle tuodaan hoitajia Filippiineiltä. Filippiiniläiset ovat kaikki tunnetusti pieniä ja kilttejä, joten heille hoitajan työ sopii täydellisesti.

Mahdollisia ongelmia:

• Mitä tekevät norjalaiset hoitajat?
• Mistä Filippiineille saadaan hoitajia?
• Mitä tekevät lastentarhanhoitajat?

Ratkaisun paikkaus: norjalaiset hoitajat tulevat Suomeen lastentarhanopettajiksi, ja suomalaiset lastentarhanopettajat menevät hoitajiksi Filippiineille.

Tärkeintä kuitenkin on, että ikiaikaiseen kansanperinteeseen ei kajota: naisvaltaisten alojen palkkoja ei nosteta. Turha heittäytyä ahneeksi.

Burmassa on julma sotilasdiktatuuri, mikä ei ole reilua. Kansa kapinoi, mutta on odotettavissa, että hallitus vastaa levottomuuksiin massiivisella väkivallalla. Mikä ei ole oikein.

Tue Burmaa, käytä tänään punaista paitaa solidaarisuuden merkkinä:

(Minulla ei ole ainoatakaan punaista paitaa, siksi tämä kuva.)

Business Week julkaisi listan 100:sta "parhaasta" (tunnetuimmasta, kalleimmasta?) tuotemerkistä, eli brändistä.

Coca-Cola näyttäisi olevan edelleen ykkösenä. Coca-Colan kaunokirjoituskurvit ovat brändien brändi, joka muistetaan aina mainita aiheeseen kajottaessa. Muistaakseni John Fisken semiotiikan klassikossa "Merkkien maailma" on kannessa kirjan nimi tyylitelty cokisfontilla, ja kaikkihan tietävät "Coca-ine" ja "Enjoy Capitalism"- väännökset.

Mielenkiintoista sinänsä, että juuri Coca-Colan kohdalla ero brändin ja todellisuuden välillä on uskomattoman suuri. Kyseessähän on kuitenkin ainoastaan halpa kellertävän musta, vettä aspartaamia ja asesulfaami-K:ta, kolapähkinä esanssia ja hiilihappoa sisältävä janojuoma. Seuraavat kaksi tuotemerkkiä ovat Microsoft ja IBM, suurin tietokoneohjelmistojen ja laitteiden valmistaja. Olipa suhtautuminen Microsoftin tuotteisiin millainen hyvänsä, niin tuskin voi väittää, ettei Microsoft olisi muuttanut maailmaa. Silti viime vuonna samaan aikaan oli suuri uutinen, kuinka kolme entistä Coca-Cola -companyn työntekijää joutui syytteeseen liikesalaisuuksien vuotamisesta. (http://www.talentum.com/doc.ot?d_id=336289). En juurikaan juo cola-juomia, joten hämärän peittoon jää, mitä mullistavaa voi soodajuoman reseptissä olla, että siitä tulee näin suuri salaisuus. (Microsoftin ja IBM:n tapauksessa liikesalaisuuksien arvon olisin ymmärtänyt helpommin. Vaikka avointa lähdekoodia noin muuten kannatankin.)

Kärkikymppiin mahtuu pari muutakin tietotekniikkayritystä, pankki, Disney ja McDonalds. Mutta miksi Mäkkäri, miksei Mantun Grilli? Nokia on ymmärretävä, mutta minkälaisia elämää suurempia elämyksiä lihavoileipiä ja rasvassa kypsennettyjä perunoita myyvä ruokaketju tarjoaa, jotta siitä tulee maailman kahdeksanneksi kallein tuotemerkki?

Gillette on sijalla 16 ja Colgate sijalla 57. Aina joskus tulee miettineeksi, miksi juuri tiettyjä tuotteita mainostetaan enemmän kuin toisia. Jokaiseen mainoskatkoon mahtuu automainos, kännykkämainos, ja loput mainostavatkin sitten erilaisia hygieniatuotteita. Miksi juuri parin euron hintaisia hammasharjoja, partakoneenteriä ja terveyssiteitä mainostetaan niin paljon?

Google on yllättäen vasta 20:s. (Kyllä: ihokarvojen poistoon tarkoitettuja kertakäyttötuotteita valmistava Gillette menee Googlen ohi.) Ehkä omasta kapeasta vinkkelistäni katsottuna Google saa ylisuuren merkityksen. Googleen törmään 200 kertaa päivässä hakukoneen, Gmailin ja Ad Words - mainosten muodossa - puhumattakaan Googlen omistamista muista palveluista, kuten Blogger, Youtube tai Orkut - partani sen sijaan ajan vain kerran aamussa. Hakukoneiden Pepsi, Yahoo on listalla sijalla 55.

Kenelle tahansa modernille (abstraktille, avantgardistiselle, kokeelliselle) taiteilijalle tuleminen verratuksi eläimeen tai lapseen on lähinnä positiivinen asia. Ja (moderniin) taiteeseen kielteisesti suhtautuva saa tästä vain vettä myllyynsä: lapsi tai eläinkin osaisi maalata tuolla tavalla, jopa minä osaisin! (Kukaan ei estä, maalia saa kaupasta.) Sen sijaan se, jolle taiteen arvo on siinä, että sen tuntemus on merkki sosiaalisesta statuksesta, lienee hämmennyksissä: kuinka enää erottaa hyvän ja todellisen taiteen?

Hämmästyttävää perusteellisuutta: surmasi ja paloitteli itsepuolustukseksi.

Perjantaikevennykseksi: the place I want to be.

Sisustus ei ehkä ole minun alaani, kuten kaikki koskaan luonani vierailleet tietävät. Tämä oli kuitenkin jotain niin siistiä, että piti linkittää:
Kelluva sänky
(Valitse ylävalikosta floating bed. Kyllä: websuunnittelija pitäisi erottaa välittömästi ja potkia alas firman rappuset kadulle asti.)

Nyt kun aloitettiin, niin laitetaan tämäkin, joka on jo varmasti monelle entuudestaan tuttu:

Lopuksi todellinen puutarhakalusto: nurmikkosohva.

Baltian maat:

Pienten kielten puhujien on ollut pakko opetella vieraita kieliä. Sama pätee entisen Jugoslavian maihin, jossa monet kansallisuudet elävät lähekkäin. Vanhemmat ihmiset puhuvat venäjää, jotkut saksaa. Nuoremmat puhuvat englantia. Virossa tulee ymmärretyksi hätätapauksessa suomellakin.

Puola, Tsekki:

Romania:

Ranskan kieli on yllätystekijä: romanialaiset pitävät itseään frankofonian itäeurooppalaisena saarekkeena. Englantia puhuu harva, saksaa muutama, mutta voit kohdata kerjäläisen joka puhuu sujuvaa ranskaa.

Unkari:

Tänä kesäinen Euroopan-retki suuntautui Tsekkiin, jossa toverini Marko on töissä. Kaupunki oli Etelä-Tsekissä sijaitseva Ceske-Budejovicke .

Olinpa Kauppakorkeakoululla Tulevaisuustutkimuksen VerkostoAkatemian järjestämässä kesäkoulussa, jonka aiheena oli Kulttuuri innovaationa. Näin kirjallisuudentutkijana keskustelu vaikutti jotenkin vieraalta. Maantieteellisesti taiteidentutkimuksen laitoksen ja kauppakorkeakoulun etäisyys on alle kilometri, mutta silti tunsin olevani täysin eri planeetalla.

Jo heti esittäytymiskierroksella joku kokoomusnuori hehkutti haluavansa osoittaa, että taiteillakin voidaan tehdä rahaa. Luennoitsijat heittivät kehiin lukuja kulttuurin työllistävästä vaikuksesta, liikevaihdosta, kasvuodotuksista. Pyrittiin osoittamaan, että kyllä: kulttuuristakin on jotain hyötyä. Pyrittiin ottamaan selvää, mitä hyötyä kulttuurista voisi olla oikeasti hyödyllisille aloille. Kuinka kulttuuri voidaan tuotteistaa? Kuinka kulttuurin luovuus voidaan eristää kuin kemiallinen yhdiste ja jalostaa innovaation ihmelääkkeeksi jolla kiinailmiön uhkaama teollisuus saadaan tehdä entistä dynaamisemmaksi?

Mutta kun lähtökohta on väärä: ei kulttuurilta voi vaatia hyötyä. (Tämän sanottuani syntyi vastalauseiden myrsky.) Ylipäätään, emme me harrasta kulttuuria siksi, että se olisi hyödyllistä. Ei kukaan kuuntele musiikkia tai katsele elokuvia niistä saatavan hyödyn vuoksi. Eikä kukaan suunnittele elämäänsä hyötynäkökulmasta, ainakaan sellainen elämä tuskin olisi onnellista. Kulttuuri on jotain perusinhimillistä: harrastamme kulttuuria, koska olemme ihmisiä. Emme me hoida lapsia tai vanhuksia siksi, että se on hyödyllistä. Lasten tekemisestä puhumattakaan. Sekin on osa ihmisyyttä.

Ei kulttuuria voi eristää, se on tämä kaikki. Jos mielestäsi kaikessa tulee olla mukana hyötynäkökulma, niin lopeta tämän lukeminen välittömästi ja kiirehdi nostamaan kansallista kilpailukykyä. Miksi muuten olet laittanut päällesi juuri nuo kalliit vaatteet? Pelkkä työhaalari on halvempi ja käytännöllisempi vaihtoehto. Tälle nauraminen on voimakas fyysinen toiminto, joka tuhlaa turhaan voimavarojasi. Nekin voisit käyttää miettiäksesi, mikä on Suomen uusi nokia.

Tietysti, kulttuurin tuottama mielihyvä saattaa olla jonkinlainen siitä saatava hyöty. Joku sanoi, että kulttuuri ja taide ovat hyödyllisiä, koska ne rentouttavat. Jonka jälkeen voi ansaita paremmin lisää rahaa. Moni varmasti hankkii lapsiakin saadakseen kokea vanhemmuuden: voidaanhan lapset nähdä välinearvona äitiyden tai isyyden huippukokemuksen saavuttamiseksi.

Hyötynäkökulmien etsiminen tällaisista asioista kertoo paperinohuesta arvomaailmasta ja sielun autiudesta.

Jos vaatii kulttuurilta tuloksellisuutta, saattaa joutua pettymään. Vaikka kuinka tuottaisimme massoittain taide-elämyksiä ja tuijottaisimme niitä päivärytmiimme sovitetun ajan, ei se välttämättä nosta taloudellista suoritustasoamme. Vaikka orkesteri soittaisi kappaleet puolta nopeammin, ei se tee siitä tehokkaampaa. Virolainen säveltä Erkki-Sven Tüür sanoi, ettei hänen musiikkinsa ole mitään tapettia. Taiteen tehtävä ei ole rentouttaa, vaan herättää. Todellinen taide on jotain radikaalia ja ärsyttävää, kun se siloitellaan ja kääritään muoviin, se latistuu.

Kulttuurin, taiteen ja luovuuden (ja niiden helvetin innovaatioiden) ydin on siinä, ettei sitä tehdä toinen käsi kassakoneella. Jos tätä ei ymmärrä, jää ymmärtämättä kulttuurin ydin. Ja sitä kautta myös hyödyntämättä se kulttuurin anti taloudelle. Suosittelisin radikaalia arvomaailman muutosta. Tai vähintään sellaisen hankkimista.

Harmi, ettei tämä toimi täydellä pullolla...

En nyt menisi sanomaan että 300 oli hyvä elokuva, mutta kyllähän tuon katsoi. Väkivaltainen ja rasistinen lähinnä. Ja poliittisiakin yhtymäkohtia löytynee vaivatta, jopa niinkin vaivatta etten mene siihen nyt.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on teurastusvälineiden valinta: Spartan showpainijat tuikkivat vihollisiaan keihäillä. Normaalistihan tämän genren elokuvissa on käytetty miekkoja, kirveitä, tai jousia; keihäitä harvemmin. En nyt penää tältä filmiltä realistisuutta, mutta keihäs ei välttämättä ole lähitaistelussa ihan toimivin ase: se kun jää surmatun vihollisen ruumiiseen kiinni, mikä taistelun tuoksinassa ei ole hyvä juttu. Roomalaiset esimerkiksi käyttivät keihäitä pääsasiassa heittoaseena, leginoonalaisten miekatkin olivat lyhyitä ja tylppiä jotta niillä ei voinut pistää lainkaan. Pahimmilta ninjaotteilta onneksi vältytään: pari kierrehyppypotkua tosin valitettavasti näkyy ja meno on koreografialtaan välillä kuin jääbaletista, mutta noin muuten oivaa mättöä.

Vähän niinkuin Conan Barbaari, mutta toisin päin.

Jahas, Serbia näytti voittaneen Euroviisut. Itse kappaletta en ole kuullut, mutta noin muuten olen valintaan tyytyväinen. Tuleepa sieltä maailmankolkasta muitakin uutisia kuin joukkohautoja.

Eurovision laulukilpailut ovat entisen Jugoslavian alueella erittäin suosittuja (itse asiassa monissa maissa, kuten Italiassa, ne sitävastoin ovat miltei tuntematon kilpailu). Joten voitosta osataan varmasti myös iloita (toivon kuitenkin ettei Montenegro julista Serbialle sotaa tämän vuoksi).

Itselläni henkilökohtaisesti serbeistä on vain positiivisia kokemuksia, Etelä-Unkarissa oleskellessani tapasin paljon serbejä ja Vojvodinan unkarilaisia. Belgradissa käydessäni ihmiset olivat todella mukavia, vieraanvaraisia ja auttavaisia. Tunnustan: klisee, joka mainitaan jokaisen lomareissun yhteydess