Tämän päivän Iltiksessä on otsikko Kirjailija: Nuoret naiset pakotettava ilotaloihin! Vaatimuksen takana on Timo Hännikäinen, joka on julkaissut esseekokoelman "Ilman" Savukeitaan kustantamana. Teos käsittelee nuoren miehen seksinpuutetta neljän vuoden ei-toivotun selibaatin kokemuksesta jälkeen. Rohkea veto kylläkin, että uskaltaa julkisesti tunnustaa, ettei menesty naismaailmassa. "Naisen saamiseen" liittyy monia asioita, joista status-symboli ei ole vähäisin.
En tunne Timo Hännikäistä henkilökohtaisesti, vaan lähinnä kirjoitustensa kautta. Elävänä näin tämän miehen, joka "juo kahvia vain Paavo Haavikon tarjoilemana" vuosia sitten TVO:lla avantgarde-illassa. Hännikäinen ei vaikuta tyypilliseltä bordellien asiakkaalta, ja enkä usko, että hän olisi niiden ahkerin asiakas, vaikka ne laillistettaisiinkin.
Toisaalta,edellisessä pamfletissa hän vaati siirtymistä maalle omavaraistaloudessa eläviin kommuuneihin, mutta käsittääkseni hän ei ole tehnyt maataloustöitä päivääkän.
(Korjatkaa toki, jos olen väärässä.)
En ole kirjaa ehtinyt lukea, mutta käsittääkseni kirjan pääpaino on seksuaalisen liberalisoitumisen analysoinnila (ja kritisoinnilla), ehdotus ilotalojen perustamisesta lienee enemmän tai vähemmän kieli poskessa kirjoitettu. Tai ainakaan en lukisi virallisen avantgardistin tekstiä kirjaimellisesti. (Oireellista sinänsä, että marginaalirunoilija saa ison jutun Iltasanomiin kirjoitettuaan kirjan seksistä. )
Tämän innoittamana siis julkaisen seuraavan pohdintani. Se ei siis perustu Ilman-kirjaan, koska en ole sitä lukenut, mutta käsitellee samoja teemoja.
Onko seksuaalisuus liberalisoitunut
Nykyään on vallalla "suuri kertomus", jonka mukaan yhteiskunta liberalisoituu, ja seksuaalimoraali muuttuu vapaammaksi. Nykyaika asetetaan vastakkain epämääräisen entisajan, erityisesti viktoriaanisen ajan tai sodan jälkeisen ajan kanssa ja korostetaan vapautuneisuutta josta saamme nauttia, ja joka etenee edelleen kun irrottaudumme kahlitsevista moraalikäsityksistä. Vaikka kehitys ottaisikin jonkin verran takapakkia välilä tai siinä olisi aaltomaisuutta, etenevät tapahtumat kohti suurempaa vapauden astetta. Tämä vapautuminen on emansipaation "seksuaalisen vallankumouksen" diskurssia. Diskurssiin kuuluu jako "liberaaleihin", jotka kannattavat vapautumista, ja "konservatiiveihin", joiden mielestä vapautuminen tai arvojen muuttuminen on moraalittomuutta.
Itse olen eri mieltä ns. "vapautumisesta". Ensinnäkin kiistän, että olisi mitään yksittäistä "moraalia", josta voisi asteittain vapautua. Sitävastoin eri aikojen moraalikäsitykset ovat laadullisesti erilaisia, eivätkä muodosta mitään selkeää jatkumoa, koska esimerkiksi 2000-luvun ja "viktoriaanisen" ajan moraali eivät ole yhteismitallisia. Ei voida sanoa, että toinen aikakausi olisi "moraalisempi" tai vähemmän "moraalinen", koska moraali on eri aikoina erilainen. Sen lisäksi kiistän, että muutos olisi pelkästään kehitystä, eli positiivista. Saamme jatkuvasti uusia moraalisääntöjä, mutta emme tunnista niitä samalla tavalla kuin tunnistamme toisen aikakauden säännöt, emmekä pidä niitä välttämättä kahleina, vaan hyväksyttävinä asioina. Sen sijaan, että olisimme vapaampia, meitä sitovat toiset normit.
Moraalin tiukkeneminen tai löystyminen ei ole yksiselitteisesti hyvää tai huonoa, vaikka vapautumisen diskurssi onkin esittänyt sen lähinnä positiivisena asiana. Naisten (osittainen) vapautuminen tietyistä "hyvän naisen" rooliodotuksista on eräs positiivinen puoli. Toisaalta naisten vapautuminen tai "emansipaatio" on edellyttänyt miesten moraalin tiukkenemista, mikä on myös positiivinen asia. Näiden vastakohtana ovat mm. ulkonäköpaineet ja parisuhteen kohtuuttomat vaatimukset, sekä nykyisen ahdasmielisen moraalin tiukat rajat.
Seksuaalinen liberalisoituminen on koskenut ennen kaikkea naisia ja marginaaliryhmiä, kuten nuorisoa tai homoja. Sen sijaan keski-ikäisen heteromiehen (khm) kannalta moraalinormit ovat tiukentuneet. Bordellissa käyntiä tai rakastajattaren pitoa ei pidetä sopivana ja seksuaalisten ehdotusten tekeminen on ahdistelua (siis khm:n tekemät, kun taas naisten tai homojen tekemät ehdotukset eivät ole). Seksuaalisen liberalisoitumisen diskurssia voidaan siis pitää marginalisoitujen ryhmien kapinointina khm:n taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa vastaan.
Ennen oli toisin
Usein viitataan siihen, että "ennen" ei ollut luvallista kirjoittaa tai kuvata moraalittomuuksia. Usein viitataan vaikkapa M.A Nummisen lääkärikirjan julkiseen resitointiin vuonna 1966 tai Sperm-yhtyeen sukupuoliaktiin flyygelinkannella. Tai siihen, kuinka ennen lehdet, kuten Jallu ja Hymy olivat sensuurin kynsissä, mutta nykyään valtavirtalehdistössäkin saa esittää rohkeampia asioita. Tässä on kuitenkin kyse asioiden esittämisestä, asioiden tekeminen on asia erikseen. Miksi suuret ikäluokat ovat niin suuria? Siksi, että sotien jälkeen harrastettiin paljon seksiä. Vaikka pornografian julkaisu olikin pannassa, ei se tarkoittanut, että "ennen" olisi elämä ollut jotenkin seksuaalikielteisempää. Osmo Kontulan tutkimus osoittaa, että seksin harrastamien on itse asiassa vähentynyt viimeisen 30-vuoden ajan. ( Sen sijaan itsetyydytys on lisääntynyt samaa tahtia. Tästä voisi vetää runsaastikin johtopäätöksia nykyajastamme.) Tämän perusteella siis tekeminen ja esittäminen arvotetaan eri tavalla: ennen tekeminen (seksin harrastaminen) oli hyväksyttyä, mutta sen esittäminen ("pornografia") kiellettyä. Nykyisin suhde pornografiaan on lieventynyt, mutta miten on seksin harrastamiseen suhtautuminen?
Väittäisin, että seksin suhteen moraaliarvot ovat jopa kiristyneet. Sama tutkimus osoittaa myös, että avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin suhtauduttiin 70-luvulla myönteisemmin kuin nykyään, jolloin ne ovat järjestään tuomittavia. En halua väittää, että pettäminen olisi "oikein", vaan että tämä on osoitus siitä, että aikaisemmin moni asia oli hyväksytympää kuin nykyään (painotettakoon, että kyseessä olivat miesten syrjähypyt).
Vaikka suhde pornografiaan onkin lieventynyt, en silti pitäisi sitäkään osoituksena moraalin höllentymisestä, pikemminkin päin vastoin. Vaikka sanotaan, että porno valtavirtaistuu, niin edelleen se on jollakin tapaa moraalitonta. On helppo nyökytellä, että nykyään paljasta pintaa näytetään mainoksissa ja televisiossa, ja että sen määrä kasvaa jatkuvasti. Itse asiassa, ei tarvitse kuin nopeasti vilkaista vaikkapa viktoriaanisen ajan maalaustaidetta ja todeta väite vääräksi. Kysymys on määrittelystä: ennen pornografia oli tuomittavampaa kuin nykyisin, mutta pornografian määrittelykin oli toinen. Se mikä 1800-luvulla oli taidetta, olisi samalla alastomuuden määrällä tänä päivänä kovaa pornoa, jota ei julkaistaisi lehdissä niin, että lapsilla on mahdollistä päästä sitä näkemään.
En osaa täydellä varmuudella sanoa, miten aikalaiset ovat nähneet esimerkiksi Urbinon Venuksen, Michaelangelon Davidin, Ingresin Odaliskin, Delacroixin Vapauden tai vaikkapa Gallen-Kallelan Ainon. Varmasti teosten avointa alastomuutta on myös moralisoitu, mutta onko niitä pidetty pornona? Tuskinpa. Alastomuudella taiteessa on eri aikoina ollut useita merkityksiä, kuten viattomuus, luonnollisuus, haavoittuvuus, ideaalinen kauneus. Ruumiin kuvauksella on taiteessa pitkä historia. Nämä merkitykset ovat kuitenkin väistyneet seksuaalisuuden tieltä.
Täyden alastomuuden kuvaaminen ei sovi tämän päivän valtavirtaan. Sen sijaan esimerkiksi bikineihin pukeutuneet naiset ovat ihan ok. Näin naisvartalo on leikelty kappaleisiin, joista toisten näyttäminen on pornografista, toisten ei. (Siis naisten ruumiin, miesten ruumis ei erektiossa olevaa penistä lukuun ottamatta ole erotiikkaa vaan komiikkaa.) Mikäli nännit ja häpykarvoitus peitetään, on kaikki lapsille sopivaa katsottavaa, mutta jos nänni vilahtaa, ollaan siirrytty alastomuden puolelle ja pornografiaan. On mielenkiintoista, että vaikkapa rinnat, jotka kuitenkin ovat lähtökohtaisesti olemassa lapsia varten, ovat lapsille sopimatonta katsottavaa.
Tämä "leikkely", joka tekee tietyistä asioista pornoa, on itse asiassa osa tiukentuvaa moraalia. Tiettyjen ruumiinosien näyttäminen on moraalitonta.Paljaan pinnan näyttäminen mediassa ei ole osoitus "moraalin kahleista vapautumisesta", vaan pikemminkin moraalin tiukemmasta kontrollista. Kulttuurin seksualisoituessa kaikessa nähdään seksiä, ja siksi kaikkeen tulee moraalittomuuden sävy.
Esittäminen on osa vallankäyttöä. Saat katsoa, mutta et koskea. Se joka näyttää, kontrolloi katsojan halua. Hänellä on valta päättää, kuinka paljon näyttää ja kuinka paljon antaa. Tämä taas liittyy taloudelliseen valtaan. Miksipä muuten ne bikinitypyt lepäilisivät juuri sen urheiluauton konepellillä.
Julkinen onanointi?
Esittäminen liittyy myös julkisen ja yksityisen suhteeseen. (Esittäminen-tekiminen vs. julkinen-yksityinen - dikotomian välille ei kuitenkaan pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä). Ennen ei ollut sopivaa naisen liikkua yksinään kapakoissa tai julkisilla paikoilla, vaan hänellä tuli olla mies mukanaan, eikä se silloinkaan ollut täysin kunniallista. Julkisilla paikoilla liikkuva nainen saattoi tulla leimatuksi "julkiseksi naiseksi". Toki moraali on tässä suhteessa lieventynyt, ja kunniallinenkin nainen voi nykyisin kulkea kaupungilla. Tämä ei kuitenkaan ollut yksin moraalin asia: naisella oli aivan konkreettinen vaara tulla ahdistelluksi. Kyse on yhtäaikaa moraalin kiristymisestä, nimenomaisesti miesten moraalin. Sopimattomien ehdotusten tekeminen naisille on nykyään moraaalisesti tuomittavaa, ne ovat seksuaalista ahdistelua. Moraali on siis joiltain osin kiristynyt, mikä on hyvä asia. Toisaalta, se mikä tulkitaan ahdisteluksi on varmasti muuttunut. Ei ole kauaakaan, kun eduskunnan hississa naisen rintoja vilkuillut mies joutui lehdistössä yleisen lynkkauksen kohteeksi.
Julkisuuden ja yksityisen välinen kontrasti oli ennen suurempi (julkisuudella tarkoitan siis mitä tahansa julkista paikkaa, kuten ravintolat, kahvilat, puistot ja kadut). Julkinen sfääri oli jo lähtökohtaisesti "moraalittomampi", kun taas yksityisessä elämässä korostettiin perhearvoja. Jos siis herrasmies oli kahvilassa naisseurassa, ei tuo nainen todennäköisesti ollut hänen vaimonsa vaan rakastajatterensa. Tämä oli tietenkin moraalintonta, mutta koska julkinen sfääri oli lähtökohtaisesti moraaliton, oli se tavallaan odotusarvoista. Kuitenkin kuvaus miehestä harrastamassa irtosuhteista kunniattomien naisten kanssa olisi ollut tuomittavaa.
Usein viitataan viktoriaanisen ajan moraaliin muistuttamalla, että vaikka seksuaalisuus oli tabu, toimi Lontoossa satoja tuhansia prostituoituja. Samalla kun ihanteellinen aviovaimo oli hyveen ruumiillistuma, joka ei nauttinut seksistä, vaan piti sitä välttämättömänä pahana jälkikasvun hankkimiseksi, miehet kävivät bordelleissa. Tätä on tavattu kuvata sanalla "kaksinaismoralistinen".
Kuten edellä on todettu, oli asioiden kuvaaminen moraalitonta, vaikka niiden tekeminen ei ollutkaan. Nykyisin tilanne on kääntynyt päin vastoin: asioiden tekeminen on moraalitonta, mutta niiden näyttäminen ei. Seksuaalisuus ei siis ole mitenkään erityisesti vapautunut.
Seksuaalisuus on nykykäsityksen mukaan staattinen tila. On hyväksyttävää "olla se mikä on" (esimerkiksi homo), ja tästä positiosta käsin tuntea halua (kapitalismissa on mahdotonta, että halu olisi paha, emmehän me mitään katolilaisia ole) tarkoin määriteltyjä objekteja kohtaan (persoonastasi tulee hiemän jännittävämpi, jos sinulla on jokin "tarkoin varjeltu" fetissi). Asioiden tekeminen sen sijaan on tuomittavaa.
On helppo tuomita aikaisempi moraali kaksinaismoralistin maksullisissa käyntinä, mutta jääkö oman aikamme moraalikäsitys historiaan tirkistelijän onanointina?
Mikä on hyvää seksiä?
Edellä on käsitelty esittämistä lähinnä julkisessa sfäärissä. Kuitenkin, näiden kaikkien tarkasti kontrolloitujen esitystapojen myötä olemme tulleet tietoisiksi siitä, miltä ihmiskehojen tulisi näyttää ja sitä kautta esittäminen on tullut myös yksityiseen sfääriin. Ja koska esittäminen on kontrolloitua, saapuu sitä kautta voimakas moraali myös yksittäisten ihmisten elämään. Olemme tuhansista romanttisista filmeistä oppineet, millainen on ensisuudelma ja nähneet, miten esteettiseltä rakastelun tulisi näyttää (sulavat liikeradat, peitto päällä, klassinen musiikki soi). Ei siis ihme, että seksin harrastaminen on vähentynyt, kun täydellisyysvaatimukset asettavat suorituspaineita. Samoin pettäminen on muuttunut tuomittavammaksi, kun romanttinen "aito" rakkaus näyttäytyy ainoana luonnollisena vaihtoehtona seksuaalisuuden toteuttamiseksi. Pettämisen vähentyminen on toki positiivinen ilmiö, mutta onko avioliitto+seksi+romantiikka ainoa keino ilmaista rakkautta? Voiko avioliitossa olla ilman seksiä? Voiko olla rakkautta ilman seksiä? Seksuaalisuuden ylikorostaminen ei olekaan moraalista vapautumista, vaan valintojen kapenemista.
Tai sitten saaneet kovan pornon kautta käsityksen siitä, mitä "irstailu" on. Voisi sanoa, että "irstaan" rajat toisaalta leviävät (vrt. porno valtavirtaistuu ja alastomuutta saa esittää, mutta se on silti irstasta), toisaalta kapenevat (seksuaalinen poikkeavuus on normaalia, jos se esitetään oikeassa diskurssissa).
Tästä on luontevaa jatkaa seuraavaan rajoittavaan tekijään, medikalisaatioon, jolla tarkoitetaan lääketieteen (ja psykologian) tunkeutumista kaikille elämänalueille. Erityisen vahva ote medikalisaatiolla on seksuaalisuudesta. Medikalisaatiota on vaikea yhdistää moraaliin, koska se näyttäytyy neutraalina ja "tieteellisenä". Lääketiede toki onkin lääkäreiden harjoittamana eksakti tiede, mutta medikalisaatiosta ovat vastuussa ennen kaikkea sen populaarit harjoittajat, joilla ei välttämättä ole lääketieteen tuntemusta tai vielä vähemmän tieteen intressejä. Medikalisaatiota tyypillisimmillään on valtalehdistössä julkaistu tutkimus, jossa vertaillaan eri maiden keskimääräisiä rakastelukertoja/viikko, sukupuolielimien pituuksia, yhdynnän pituutta jne. Taustalla saattaa olla ihan tieteellisesti validi tutkimus, mutta kun sen valtava aineisto typistetään 200 sanan uutiseen ja iskevään otsikkoon, tuotetaan satojen miljoonien erilaisten ihmisten seksuaalikäyttäytymisestä yksi normi, johon tulee tähdätä.
Voittoa moralismista on usein perusteltu sillä, että nykyisin asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä. Kyllä, mikäli puhutaan nimenomaan medikalisaation diskurssissa. Medikalisaation keittiönpöytäpsykologinen asenne riisuu seksuaalisuuden myyteistä ja mystisyydestä ja tekee siitä arkisen toimenpiteen. Poikkeavuudet ovat fetissejä, ja siten täysin hyväksyttäviä, ja itse asiassa sinulla tulee olla jokin fetissi, muuten olet poikkeava tai ainakin tylsä (mutta valitse sosiaalisesti normitettu fetissi, kuten sääret).
Medikalisaatio kontrolloi seksuaalisuutta vähintään yhtä tarkasti kuin viktoriaanisen ajan moraalikin. Medikalisaatio määrittelee, mikä on normaali elimen pituus, normaali yhdyntä-frekvenssi ja kesto. Medikalisaation diskurssi on leikkaussalin valo, joka paljastaa seksuaalisuuden salat ja tekee niistä kelmeän arkisia. Romantiikan ja medikalisaation diskurssit yhdistyneenä tuottavat tarkoin määritellyn "hyvän" suhteen rajat.
Homogeeniset homot
Eräs moraaliarvojen liberalisoitumisen mittari on homoseksuaalisuuden hyväksyminen. Tämä on ehkä ainut kohta, jossa on kiistatta tapahtunut jonkinlaista edistystä, ainakin 50 vuoden takaiseen tilanteeseen nähden. Laajemmassa historiallisessa perspektiivissä en olisi niin varma, koska silloin pitäisi ottaa jälleen huomioon, että homoseksuaalisuus on eri aikoina tarkoittanut eri asioita. Homoavioliittoja ei ainakaan läntisessä kulttuuripiirissä ole ollut aikaisemmin, mutta toisaalta, nykyinen romanttinen käsitys rakkauden ja avioliiton suhteesta on kovin nuori. Se, mitä homoseksuaaliset suhteet on jossain toisessa kulttuurissa historiallisessa tilanteessa ymmärretty on laajempi kysymys.
Homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei kuitekaan tarkoita, että kaikkien olisi luvallista ilmaista omaa seksuaalisuuttaan. Homokin tulee hyväksytyksi vain olemalla "hyvä homo", eli muodikas, trenditietoinen ja hyvännäköinen (tarkoitan siis mieshomoja, lesbojen representaatio on kaksitahoinen: eli lesbot, joiden touhua miehet saavat katsella, sekä vaaralliset maiharifeministilesbot). Rumien ihmisten välinen seksi ei sen sijaan ole hyväksyttävää, vielä vähemmän, jos nämä rumat ihmiset ovat homoja. Esittäminen on erittäin kontrolloitua. Edellä mainittiin jo tiettyjen ruumiinosien pornografisuus. Esittämiseen liittyy myös ulkonäön kontrolli: vain kauniita ihmisiä saa esittää. Eikä vain kauniita, vaan tietyllä tavalla kauniita. Se, että missi voi esiintyä televisiossa tai lehdessä vähissä vaatteissa, ei ole moraalin löystymistä, vaan osoitus äärimmäisen tiukasta moraalista, joka sääntelee miltä ihminen saa näyttää, ja mitkä kehon osat ovat soveliaita näytettäviksi.
Homouteen kuuluu myös, että määrittelee identiteettinsä akselilla homo-hetero. Olen kuullut, että monet homot eivät pidä bi-seksuaaleista, koska he eivät ole "oikeita" homoja. Oleellista ei siis ole, mistä nauttii, vaan miten itsensä määrittelee. Heterojenkin mielestä "homo saa olla mitä haluaa, kunhan pysyy erossa minusta".
Mutta totteleeko nautinto oikeasti ihmisen identiteetin keinotekoisia rajoja?
Seksin minimivaltio
Timo Hännikäisen teos Ilman kuvaa nykyajan seksuaalisuutta "läpierotisoituneessa" yhteiskunnassa. Ennakkotietojen mukaan se käsittelee seksuaalisen "vallankumouksen" jälkeistä aikaa, jossa vallitsee "piinkova seksuaalinen kilpailu".
En tiedä, tekeekö Hännikäinen seuraavan vertauksen (mutta voisi tehdä) seksuaalinen liberalismi on verrattavissa talouden liberalismiin; siinä vallitsevat kovat arvot, ja julma kilpailu, jossa ihmisillä on vain välinearvo. Kuten talouden liberalismissa, myös seksuaalisessa liberalismissa on syrjäytyneitä, jotka saavat hädin tuskin koskaan elämässään. On syntynyt seksuaalinen paaria-luokka, joka elää jatkuvassa puutteessa. (Vertaaminen pätkätyöläisyyteen voisi olla myös hedelmällinen, mutta se vaatisi pidemmän analyysin.)
Huolimatta siitä, että molemmat sukupuolet elävät jatkuvassa puutteessa, eivät halut näytä kohtaavan. Tämän pitäisi olla pätevä argumentti sen puolesta, että "seksuaalinen vallankumous" ei lopulta kumonnut moraalinormeja, vaan muutti niitä, emmekä osaa ajatella nykyajan normeja normeina.
Kun parisuhteen perustana ei ole enää taloudelliset syyt tai välttämättä perhekään, on sen kantava voima seksille perustuva "rakkaus" (rakkaus sanana onkin kaventunut tarkoittamaan seksuaalista rakkautta). Seksuaalisuus on taas osa yksilön identiteettiä, ja sitä kautta parisuhde on osa identiteetin rakennusprojetkia, jossa kysytään, kuka on kenenkin "tyyppiä".
Seksuaalisesti haluttavia saavat olla ainoastaan nuoret, kauniit ja menestyvät (myös homot ovat seksikkäämpiä kuin heterot ja tummaihoiset enemmän kuin vaaleaihoiset). Tämä tietysti tarkoittaa, että seksuaalinen valta kerääntyy heille. Erityisen vähän seksuaalista valtaa näyttäisi olevan valkoisella keski-ikäisellä heteromiehellä. Osaltaan nykyinen suuntaus voidaankin nähdä kapinana tätä ryhmää vastaan. Seksikkyyttä korostavassa diskurssissa mikään ei ole säälittävämpää (tai inhottavampaa) kuin keski-ikäinen valkoinen heteromies iskemässä nuorta kaunista naista. Onneksi kuitenkin pornografia on tullut vapaammin saataville, joten miehille jää sentään vaihtoehdoksi runkkaaminen.
Seksuaalisesta vallasta on kirjoittanut mm. Henry Laasanen. Hänen mukaansa naisten seksuaalinen valta on eräs keskeisistä vallan muodoista yhteiskunnassa. Koska miehet haluavat seksiä enemmän kuin naiset, syntyy epäsuhta, jonka perusteella naisilla on seksuaalista valtaa. Tämä saa miehet kamppailemaan yhteiskunnallisista statuksista, koska he haluavat tehdä vaikutuksen naisiin.
Vaikka vastustaisikin Laasasen ja kumppaneiden ajatuksia niiden antifeminismin vuoksi, ei sen pitäisi silti olla syy kieltää teoriaa itsessään. En ota kantaa siihen, ovatko juuri naiset seksuaalisen vallan käyttäjiä, mutta on totta, että yhteiskunnassa on seksin puutetta, joka tuottaa valta-asetelmia.
Ennenkaikkea tämä palvelee kapitalistista järjestelmää. Rakkaudella voidaan myydä mitä tahansa aamiaismuroista ulkomaanmatkoihin, kun seksuaalisesti turhautuneet ihmiset suuntaavat energiaansa kuluttamiseen, puhumattakaan tuotteista, joilla vastakkaisen sukupuolen huomio herätetään, ja tähän kategoriaan kuuluu mitä tahansa meikeistä ja vaatteista urheiluautoihin. Jo raha itsessään on statussymboli, jolla voidaan herättää vastakkaisen sukupuolen kiinnostus. Iitse asiassa koko kulutusyhteiskunta rakentuu seksuaalisille turhaumille. Frankfurtilaistenkin mielestä kulutusyhteiskunta synnyttää tarpeita. Seksintarve on tietenkin aina ollut olemassa, mutta se merkitys, joka sille nyky-yhteiskunnassa annetaan on toinen. Seksuaalisuuden merkitys on ylikorostunut ja siksi haluttavin asia ihmiselämässä.
Seksuaalisen vallankumouksen kapina vanhoja arvoja onkin muuttunut myyntiartikkeliksi ja markkinointikikaksi ja kokenut saman kuin vaikkapa nuorisomuoti ja rock-musiikki. On tekopyhää puhua kaupallisesta seksistä (prostituutiosta) kun koko seksuaalisuus on kaupallisten ja kapitalististen arvojen läpäisemä.
Hätkähdyttäviä kohtaamisia
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole purkaa henkilökohtaista katkeruutta nykymaailman ahtaista moraalinormeista (ainakaan pelkästään), elän parisuhteessa, enkä ole joutunut pakollisiin selibaatteihin sen jälkeen, kun pääsin yli siitä nuoren miehen hämmennyksestä, että naisetkin haluavat seksiä. (Vaikka kukapa tietysti ei haluaisi elää alfa-uroksen elämää, mutta noin muuten olen tyytyväinen.)
Tarkoituksena tutkia sitä myyttiä, jonka mukaan nykyaika olisi jotenkin poikkeuksellisen vapaamielinen, ja että mikään ei enää hätkäytä. Jos sinusta tuntuu, että "mikään ei hätkäytä", niin koetapa aloittaa juttelu kadulla sattumanvaraisen vastaantulijan kanssa tai mennä kerrostalonaapurille kylään. Toki, jos määritellään "vapaamielisyys" kapeasti jonkun nykyaikaan sopivan määritelmän kautta, voidaa sanoa että nykyaika on "vapaamielisempi" kuin vaikka aika 40 vuotta tai sata vuotta sitten. Jos taas tehdään määritelmästä vähäisinkään sivuaskel, huomataan että meitä sitovat erittäin tarkat moraalinormit. Nämä normit, jotka edellyttävät tiettyä sosiaalisen maskin ylläpitoa julkisilla paikoilla ja estävät tuntemattomille puhumisen, ovat itseasiassa melko nuoria.
Viime syksynä Helsingissä oli näytteillä veistos, joka esitti naisen sukupuolielintä, eli pillua. Tämä reilun kahden metrin korkuinen pillu seisoi Helsingin keskustassa ja jakoi ihmiset kahtia: edistyksellisiin, vapaamielisiin taiteenymmärtäjiin ja umpimielisiin moralisteihin. Omasta mielestäni teos ei ollut häävi, koska se ei tehnyt oikeutta maailman kenties merkityksellisemmälle asialle (jota ilman minäkään en tässä maailmassa olisi), vaan pikemminkin banalisoi sen. Tämä banalisointi johtui sen tarkoitushakuisesta hätkähdyttävyydestä. Tarkoitushakuinen asetelma on seuraava: ahdasmieliset moralistit suuttuvat, vapaamieliset taiteenymmärtäjät ymmärtävät teoksen luonteen eivätkä hätkähdy. Todellisuudessa tietenkään jako ei tapahdu näin, vaan pikemminkin ihmiset ymmärtävät asetelman suhtautuvat asiaan seuraavasti: "tää nyt on taas jotain taidetta, mitä mä en ymmärrä".
Ongelma on jälleen siinä, että kun tarkoitushakuinen provokaatio esitetään tiettyjen normien puitteissa, on se hyväksyttävää. Tämä tosiassa ei ole vapaamielisyyttä tai moraalin puuttumista, vaan tiettyjen moraalinormien mukaista. Moraalinormit eivät siis ole ajan saatossa löystyneet, vaan muuttuneet. Jos kadulla tulee vastaan metrinen sukupuolielin, se ei hätkähdytä, jos se tunnistetaan taiteeksi. Ilman taiteen kontekstia tilanne on toinen. Esimerkiksi ihminen, joka aloittaa keskustelun. Yleensä oletetaan henkilön olevan hullu, juovuksissa tai uskovainen, tai mikä todennäköisempää, haluavan jotain kuten rahaa tai seksiä.
Näiden sosiaalisten normien rinnastaminen seksuaalimoraalin kanssa ei ole perusteetonta. Ihmisten kohtaamiset voivat johtaa seksuaalisiin tekoihin, ja kuten edellä on todettu, teot ovat tuomittavia. Ihmisten kohtaamisiin oletetaan siis jokin motiivi, kuten seksi. Minulle tuli kahvilassa eilen puhumaan kolmekymppinen mies kevyessä humalassa (tuntuu lähes mahdottomalta, että samanikäinen nainen olisi tullut puhumaan minulle ilman syytä). Hän muisti painottaa, ettei ole homo, "vaikka ei minulla mitään homoja vastaankaan ole". Ihmisten kohtaamisen taustalla on siis jokin (seksuaalinen) motiivi, ja mikäli näin ei ole, tulee se ilmoittaa. Tästä samaisesta syystä ihmisten satunnaiset kohtaamiset ovat moraalittomia.
Perustarpeet
Yllättävän moni löytää sisältään pienen sosiaalidarwinistin, kun puhutaan pariutumisesta. "Rumien, saamattomien ja huonoryhtisten nörttien ei kuulukaan saada seksiä". Se on osa luonnonvalintaa. Vain parhaat yksilöt ansaitsevat päästä lisääntymään. Seksissähän on kyse pelkästään lisääntymisestä, eikä esimerkiksi läheisyydestä, tyydytyksestä tai rakkaudesta tai siitä, että pitää jostain ihmisestä niin paljon, että haluaa antaa tälle myös seksuaalista nautintoa.
Rumat, tyhmät ja saamattomat saavatkin siis olla ilman tai voivat pariutua korkeintaan toisten rumien, tyhmien ja saamattomien kanssa. Mutta missä on vika, kun tavallisenkin näköinen, siisti ja nuori älykäs mies joutuu elämään selibaatissa? Tähän asti käsitellyt asiat tiivistettynä: tiukan moraalin vuoksi. Miesten ei ole sopivaa tehdä ehdotuksia, eikä niiden tekeminen ole vielä täysin hyväksyttyä naisillekaan. Toisaalta vaatimukset naisille ovat kohtuuttomat, eli seksuaalisuus ei ole sallittua vanhoille tai "rumille" naisille. Nämä kaikki asiat ovat vain ihmisten mielissä, ja todellisuudessa naiset odottavat miesten tekevän ehdotuksia ja miehet pitävät harvoin naisia rumina, vaikka nämä itse niin luulevat. Ahdasmielisen moraalin vuoksi kuitenkin vain kaikkein kauneimmat ja röyhkeimmät uskaltavat tehdä suoria ehdotuksia.
Parisuhteen merkitys on suurempi kuin koskaan. Parisuhde on lakannut olemasta perhearvojen tyyssija tai yhteiskunnan pilari, nyt se on onnellisuutta tuottava kone. Kun myyttinen se-oikea löytyy, kone tuottaa onnelllisuutta jatkuvalla syötöllä. Sen-oikean löytäminen on kuitenkin vaikeaa ja kestää jopa kolmekymppiseksi (ennen varjeltiin vain neitsyyttä, ei sentään tunteita). Kilpailu onnesta onkin kovaa, ja siksi vain paras kelpaa. Kukaan ei halua, että parienjaossa jää pekka käteen (ehkä tämä tunnettu peli voitaisiin uudistaa poliittisesti korrektiksi siten, että pekan tilalla olisi vaikka panu).
Eräs eteläeurooppalainen nainen kuvasi suomalaisia seuraavasti: "niin epäsosiaalisia ja fyysisyyden pelkoisia, että heillä on kiire solmia parisuhde, jotta voisivat tyydyttää ihmisyyden perustarpeita, kuten läheisyyttä". Parisuhde on siis ainoa paikka tyydyttää seksuaalisia tarpeita, ja seksuaalisuus ylikorostuneessa muodossaan käsittää kaiken ihmistenvälisen kanssakäymisen.
Yksinäisyys on totaalista. Joko elät parisuhteessa tai lasikuutiossa. Suomessa on satoja tuhansia yksineläjiä, jotka syövät, nukkuvat ja asuvat yksin. Vuosien ajan he kuluttavat kovaa pornoa ja pehmoromantiikkaa. Mitä tämä pitkällä tähtäimellä tekee ihmisen psyykelle?
Jos kerran puutteessa elävät molemmat sukupuolet, miksi eivät kysyntä ja kysyntä kohtaa? Onko tälle muuta selitystä kuin ahdasmielinen moraali?
Ehkä ihmisten ei tulisi antaa seksille niin suurta merkitystä. Kanssakäymistä voi olla ilman seksiä. Myös rakkautta voi olla ilman seksiä. Kääntäen, miksipä seksiä ei voisi olla ilman rakkautta. Ehkä 2000-luvulla seksin ei pitäisi enää olla mörkö, jota ei kehtaa ehdottaa, vaan kaikki voisivat "saada ilmaiseksi". Parisuhteessa tai sen ulkopuolella.